ENSIMMÄISIÄ HEVOSIA

Vuosi 1997. Olin aloittanut ratsastusharrastuksen neljä vuotta aikaisemmin Kimmon tallilla Kinnusen Pirjon opissa. Nuorempana en ollut kiinnostunut hevosista ollenkaan, en sitten yhtään. Kävimme naapurin kesätytön kanssa syöttämässä leipiä ja sokeria naapurin suomenhevoselle enkä halunnut edes koskea koko otukseen. Pienen tytön mieli muuttui harmittavan helposti. Epäonnisella Ruotsin matkalla Skanssenin eläintarhassa hullaannuin hevosiin täydellisesti. Kiersin kehää talutusratsastuksessa yhä uudestaan, enkä suostunut lähtemään pois ennen kun äitini lupasi varata paikan alkeiskurssilta.

Maatilan tyttönä minulla oli erityisen hyvät mahdollisuudet omaan hevoseen pian ratsastusharrastuksen aloittamisen jälkeen. Näin jälkeenpäin ajateltuna ensimmäinen poni tuli liian aikaisin. Onni onnettomuudessa, että välillä niin itsepäinen Rambo oli hyvä opettaja ja turvallinen käsiteltävä. Itsevarmalle New Forestin ponille ei voinut kiukutella ratsastaessa. Jos poni koki tulleensa kaltoin kohdelluksi, ei mennyt aikaakaan kun löysin itseni maasta tarkoituksellisen tehokkaan pukkisarjan jälkeen. Muuten Rambo oli kiltti ja hyvähermoinen poni, jonka kanssa sain turvallisesti opetella hevosenomistajan vastuuta.

Taunon kentällä Kuvansissa 1997

Laitoimme äidin kanssa ostoilmoituksen Hippokseen (tähän aikaan erilaisia osto- ja myyntifoorumeita ei ollut Keltaista pörssiä ja muita lehtiä enempää). Valitsimme tämän ponin iän ja kokemuksen takia. Englannissa vuonna 1983 syntynyt Refna´s Rubens oli kilpaillut esteitä isojen ponien kansallisissa luokissa 110-120cm tasolla. Rambo toimitettiin helmikuussa 1997 Perkiöstä Kuvansiin, Heiskasen Taunon tallille. Sovimme myyjän kanssa kahden viikon koeajasta, jolloin kävin Kimmon valmennuksissa ja testasimme ponia eri tilanteissa. Alkuun kaikki sujui hyvin, mutta ponin taipumus turhiin kieltoihin tuli esille vähän ennen koeajan päättymistä. Rambo vaikutti muuten hyvältä ja aloittelijalle sopivalta, joten teimme kaupat, vaikka se ei Kimmon mielestä ollutkaan paras mahdollinen opetusmestari esteratsastuksen kannalta. Kauppasumma oli huima kuusitoistatuhatta markkaa. 

 Elina 12 v., Rambo 13v.

Toukokuun alussa, kolmen kuukauden Kuvansissa asustamisen jälkeen, siirsimme Rambon Saahkarlahteen. Ukki oli nikkaroinut vanhaan navettaan pienen karsinan ja tehnyt seinän navetan poikki, jotta tila pysyisi riittävän lämpimänä myös talvella. Hankimme Rambon kaveriksi kanin (itseasiassa kaksi, joista toinen villiintyi). Nyt parinkymmenen vuoden kokemuksella voisin sanoa, että Rambo oli oikeasti niitä harvoja hevosia, jotka pärjäsivät vallan mainiosti yksin. Eikä meille edes siinä vaiheessa tullut mieleen, että olisi pitänyt olla toinen hevoskaveri. Eikä myöhemminkään löytynyt sellaista hevosta tai ponia, jonka Rambo olisi lähellään suvainnut.

Ensimmäinen joulu kotitallissa 

Rambo oli tasainen ja melko osaava iso poni. Se rankaisi minua virheistä, eikä halunnut pelastaa huonoja lähestymisiä. Välillä poni teki totaalisen stopin, ja jäi pukittelemaan paikalleen. Kimmon neuvoilla sain Rambon taas paremmin kuulolle, ja tasapaino kehittyi kipakan pomppuponin kanssa nopeasti. Rambo oli todellakin kokenut poni, joka ei pudottanut esteitä. Kilpailtiin ensimmäisen vuoden aikana 50-80cm luokissa, ja jos vain esteistä yli päästiin, tuloksena oli aina voitto.

Liekö esterata huima 50cm?

Ponin kuljetusongelmat hankaloittivat kisoissa ja valmennuksissa käymistä. Niinpä Niinimäessä asuva ratsastuksenopettaja kävi pitämässä minulle tunteja Saahkarissa viikoittain niin koulu- kuin estepuolella. Lastaamiseen tarvittiin aina useampi ihminen ja runsaasti aikaa. Lopulta parhaaksi ja ainoaksi toimivaksi keinoksi havaittiin seuraava: lastaus suoritettiin kentällä niin, että trailerin sillan molemmille puolille rakennettiin esteistä kuja. Takana oli joku pitkän raipan kanssa ja sivuilla kaksi ihmistä valmiina laittamaan takaketju nopeasti paikoilleen ettei poni päässyt peruuttamaan pois. Rambo kunnioitti sen verran esteitä, ettei se yrittänytkään väistää sivulle tai peruuttaa esteitä kohti. Mutta tämän tekniikan keksimiseen meni useampi mönkään mennyt lastausyritys ja muutamat sormet.

Kun olisi pitänyt siirtyä suurempiin esteluokkiin, Rambo alkoi kieltämään enemmän. Hyppäsin muutaman 90cm luokan (voi miten isoja ne okserit silloin olivatkaan), mutta epävarmuus vei innostusta ja motivaatiota. Päätimme siis hankkia Rambolle kaverin ja minulle uuden ponin. Olin tällöin 14-vuotias, joten ponivuosia olisi vielä jäljellä muutama. Vanhempien tarkoitus ei ollut hankkia toista ponia, vaan myydä Rambo ja ostaa toinen tilalle. No, kuten saattaa sattua, uusi poni löytyi nopeammin kuin vanha meni kaupaksi. En muistaakseni edes laittanut Rambosta myynti-ilmoituksia - en edes nyt tiedä, mihin ne olisi pitänyt silloin laittaa. Rambo oli pari kertaa koeajalla, mutta palautui pippurisen ratsastettavuutensa takia. Ja näin minulla olikin sitten kaksi ponia, BLÅHAJEN ja REFNA´s RUBENS, kesällä 1998. 

BLÅHAJEN

Toinen ponini löytyi Keltaisen pörssin -ilmoituksista kesäkuussa. Jesse asui Siilinjärvellä ja toimi Siilinjärven ratsastuskeskuksen tuntiponina. Jesse oli tunneille sopimaton (syystä jota en enää muista), mutta hyppykykyä ponilla piisasi. Kävin kokeilemassa Jesseä kerran ja ihastuin. Tosin Rambon jälkeen melkein mikä tahansa herkkä ja tottelevainen poni olisi tehnyt saman vaikutuksen.. Jesse tuli koeajalle Saahkarlahteen ja Rambo siirtyi Siilinjärvelle kahden viikon määräajaksi. Jesse oli tuolloin 12-vuotias Tanskassa syntynyt puoliarabi, jonka säkäkorkeus hipoi isojen ponien ylärajaa. Jesse oli ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa kimoni.

Koeajan aikana kävin Jessen kanssa Kimmon valmennuksissa, ja ponin hyppykyky oli sitä mitä pitikin. Muistan, että hyppäsin ponin kanssa jo toisella kerralla metrin rataa, eivätkä isot esteet tuntuneet pelottavilta. Jesse oli mukavan reipas ja kaikinpuolin osaava, mutta ehdottomasti vähemmän tempperamenttinen kuin Rambo. Kaupat tehtiin Jessestä, mutta Rambo oli haettava takaisin Siilinjärveltä (vanhempieni kauhistukseksi), sillä tuntiponiksi se ei soveltunut. Ja nyt oli myös laajennettava tallia. Siirsimme takaseinää yhden karsinanmitan taaksepäin. Ukki nikkaroi lisäseinät ja välipuut muutamassa päivässä.

Aloitin hevosbisneksen ja tarjosin Saahkarlahdessa ratsastustunteja. En muista tarkkaa tuntien määrää, mutta summa oli viisitoista markkaa tunnilta (jota nostin pian kahteenkymppiin). Pidin kavereille ja sittemmin puolitutuille äidin työkavereille ratsastustunteja ja kävimme paljon maastossa. Jessen kanssa maastoilu oli helppoa ja turvallista, sillä poni ei jumittanut tai pelännyt mitään.

Myös kuljettaminen oli helppoa. Kävimme Kimmon valmennuksissa ja muutamissa kisoissa Kimmon tallilla 90cm luokissa. En muista, että Jessen kanssa olisi ollut ongelmia missään asiassa. Paitsi aurinkoportin hyppäämisessä. Tipuin kaksi kertaa saman valmennuksen aikana, kun poni päätti olla hyppäämättä aurinkoporttia. Ja sen jälkeen ukki rakensi minulle kaksi erilaista porttia, muurin ja trippelin tavallisten tolppien ja puomien lisäksi.

Suojelusenkeli on ollut mukana nuoruuden hevosteluissa useammankin kerran. Ensimmäisen vuoden aikana äiti oli maastolenkeillä mukana joko kävellen (hölkäten) tai pyörällä. Myöhemmin kävin pitemmillä maastolenkeillä niin, että ratsastin itse Jessellä ja joku toinen oli mukana Rambolla. Molemmat ponit olivat riittävän maastovarmoja ja reaktioissaan järkeviä. Saahkarin monipuoliset maastot ovat houkuttelivat vauhdikkaaseen menoon ja kävinkin maastossa lähes joka päivä. Suurimmaksi osaksi kaikki sujui hyvin, paitsi yhden kerran.

Maastolenkit risteilivät valtatien molemmilla puolilla. Olin Susannan kanssa maastolenkillä rannalla eli valtatien väärällä puolella. Laukkasimme reippaasti pehmeää metsätietä, jolloin perässä tuleva Rambo innostui pukittamaan ratsastajan selästään ja jatkamaan matkaa ilman ratsastajaa kotiin päin. Säikähdin kovasti, että poni menee yksin valtatien yli ja aiheuttaa kolarin tai pahemmassa tapauksessa jää itse auton alle. Fiksuna tyttönä päätin sitten lähteä takaa-ajoon eli täyttä laukkaa Rambon perään..

Todennäköisesti Rambo olisi pysähtynyt itsestään ja jäänyt syömään tien viereen, mutta arvatkaa vaan mikä oli reaktio, kun toinen poni ampaisee täyttä laukkaa laukkaavan ponin takaa vierelle ja ohi?! Mentiin pari kilometriä varsin reipasti vähemmän koottua laukkaa. Vaikka pääsin Jessen kanssa helposti edelle, ei toisen, irrallaan olevan lujaa laukkaavan ponin pysäyttäminen ollutkaan niin helppoa, mitä olin kuvitellut. Valtatie lähestyi ja ponit laukkasivat edelleen samaa tahtia. Minun oli pakko pysäyttää Jesse ja rukoilla, että Rambo pääsee turvallisesti tien yli. Se oli kamala hetki kesti ikuisuuden. Ylitin tien noin 100 metriä Rambon jäljessä. Pyysin äitiä huolehtimaan puuskuttavasta ja hikisestä Jessestä ennen kuin lähdin Rambon kanssa takaisin katsomaan, oliko Susanna kunnossa. Ei tullut mieleen, että sama tilanne olisi voinut toistua.

Nuori ikä ei ole lieventävä seikka hölmöilyssä. Tällä kertaa kaikki meni hyvin, ja Susanna käveli vastaan rannan suunnasta. Jälkeenpäin asia nauratti, vaikka ei olisi pitänyt.

Syksyn edetessä Jesse alkoi yskiä. Eläinlääkäri vieraili Saahkarlahdessa usein ja kokeilimme erilaisia lääkekuureja. Jouduin pistämään Jesseä usein, ja muistan että pistäminen tuntui inhottavalta, kun ponin kaula oli molemmin puolin arka ja kipeä jatkuvista piikityksistä. Edes Kimmon tallilta ostetut säilöheinät ja kuivikkeiden kasteleminen ei auttanut. Yskä jatkui ja paheni. Kävimme Jessen kanssa ensimmäistä kertaa Laukaan klinikalle joulukuun alussa. Jesse oli laihtunut ja hengitys kävi työlääksi. Jo aikaisemmin kunnaneläinlääkärin epäilemä puhkuridiagnoosi varmistui, eikä Laukaan lääkkeet auttaneet sen paremmin. Tammikuussa vuonna 1998 isä ja Jaakko-setä veivät Jessen Laukaalle, ja ihanan lempeäluonteisen ponin matka päättyi talvisen kauniina pakkaspäivänä.

Jälkeenpäin ajateltuna taistelu puhkuria vastaan ja luopuminen Jessestä olivat nuorelle tytölle yllättävän raskas kokemus. Kyyneleitä ei säästynyt, ja ikävä oli valtava. Ehkä nuorena menetyksiä on hankalampi käsitellä ja ymmärtää saati hyväksyä. En tiedä. Ehkä vanhempana itsekkyyteen liittyviä tunteita on helpompi hallita ja hillitä. On pakko hyväksyä väistämätön, vaikka tunteiden voimakkuus on edelleen musertava. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun menetin jotain itselleni tärkeää ja arvokasta. Kuoleman lopullisuus tuntui käsittämättömän ahdistavalta (ja tuntuu edelleen). Surun syvyys on kestämätöntä. Käsittelemättömät tunteet on helpompaa muuntaa kiukuksi ja jopa vihaksi. Jopa surusta kirjoittaminen on minulle epämieluisaa.

Nykyään uskon, että elämässä hyvät ja huonot asiat vuorottelevat. Jessen onneton kohtalo vei minut askeleen eteenpäin. Morriksen aika oli tullut.

MORRIS

Se tosiaan oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tiedän, että aika kultaa muistot, enkä yritä väittää, ettei välillä olisi ollut huonoja hetkiä ja epäonnistumia. Morriksen kanssa mikään ei kuitenkaan koskaan tuntunut ylitsepääsemättömältä tai liian vaikealta. Morris oli mukana täysillä kaikessa ja aina. Saumaton yhteistyö rakentui vuosien aikana, vaikka ymmärsimme toisiamme hyvin alusta lähtien. Minun on vaikea muistaa tarkasti sitä aikaa, kun emme vielä toimineet ratsukkona, yhtenä.

Kun Jesse lopetettiin, aloimme etsiä uutta hevosta. Ponivuosia olisi ollut jäljellä enää kaksi, joten päätimme Kimmon suosituksesta ostaa suoraan juniorille sopiva hevonen. Kävin kokeilemassa Vuohimäen ratsastuskoululla kokenutta kilpahevosta parikin kertaa, mutta kaupat jäivät tekemättä. Halusin ehdottomasti kesällä leirille, ja äiti oli soittanut Kuopiossa sijaitsevan Peikkometsän ratsastuskouluun. Hippoksen ilmoituksen innoittamana äiti kysyi, mikä ihme on tehoesteleiri. Puhelimeen vastannut Nella Kuittinen oli myös maininnut, että hänellä olisi hyvä estehevonen myytävänä. Morris oli täysin sopimaton tuntiratsuksi kuuman ja voimakkaan luonteen takia. Nellan oma tytär, jolle Morris oli hankittu, oli kuitenkin valinnut kilparatsukseen toisen hevosen.

Kävin helmikuussa 1999 kokeilemassa Morrista ensimmäisen kerran. Ja se tosiaan oli rakkautta ensisilmäyksellä. Morris tuntui minulle sopivalta, vaikka innostui hyppäämisestä aivan holtittomasti ja teki valtavia loikkia korkeudesta välittämättä! Tätä Morris harrasti vielä pitkään etenkin hyppytaukojen jälkeen. Ihan sama miten pieni ristikko oli edessä, kun herra halusi ihan vaan hyppäämisen riemusta tehdä valtavan korkeita loikkia. Morriksen hyppytyyli oli onneksi kissamaisen pehmeä ja nopea, joten hypyissä seuraaminen ei ollut hankalaa valtavasta nopeudesta ja voimasta huolimatta. Kävin myös ennen lopullista ostopäätöstä Kimmon valmennuksessa Morriksen kanssa. Kimmo tykkäsi kuumasta ruunasta, vaikka arvioi sen ehkä olevan minulle liian haastava. Kaupat tehtiin hurjasta 25 000 markan summasta, ja taas minulla oli kaksi nelijalkaista kavioeläintä. Morris oli tuolloin yhdeksänvuotias noin 155cm venäläinen budjonnyi-ruuna, jonka kuuluisi joensuulainen jobbari Oiva oli tuonut Suomeen muutama vuosi aikaisemmin.

Koeratsastus 1999 Peikkometsän ratsastuskoululla

Morris oli reipas ja miellyttämisen haluinen ratsu, vaikka testasi minua maastossa tiheään tahtiin. Morriksen laukka oli alussa hyvin nelitahtinen, ja kauhukseni joku luuli sitä entiseksi ravuriksi. Aloitin viikottaiset yksityiskoulutunnit Varkauden ratsastuskeskuksella Haukan Satun opetuksessa. Viikko viikolta oma osaaminen ja Morriksen liikkeet paranivat. Vaikka Morriksen laukka oli pitkään nelitahtinen, Morris pystyi kokoamaan laukkaa äärimmilleen ja laukkaamaan paikallaan. En itse asiassa koskaan laskenut suhteutettuja välejä Morriksen kanssa kisoissa, sillä en voinut tietää, millä askelmäärällä jonkun välin sitten lopulta menimme. Jos Morris kävi kuumana, saatoimme ottaa normaaliin viiden väliin jopa seitsemän tai kahdeksan askelta ilman, että väli olisi ollut ahdas. Morris kuunteli ja odotti hyvin, mutta myös lähti pienestä myötäyksestä kuin tykin suusta. Tämä tyyli sopi meille, mutta ei muille. Ikävä kyllä en oppinut ratsastamaan suhteutettuja välejä normaalisti, ja joudun edelleen tekemään paljon työtä ja mittaamaan etäisyyksiä tarkasti, jotta pystyisin etenemään linjoilla riittävästi.

Rubens ja Morris ekana pävänä

Vihdoin Rambon myynti näytti edistyvän, sillä entinen Varkauden ratsastuskeskuksen opettaja Mia Pirinen otti yhteyttä ja ehdotti koeaikaa. Mia oli perustanut oman ratsastuskoulun Pornaisiin ja etsi opetuskäyttöön sopivaa ponia. Hän oli Varkaudessa käymässä ja voisi ottaa Rambon samalla reissulla mukaan Etelä-Suomeen. Tämä sopi meille mainiosti, sillä motivaatio ponin treenaamiseen oli kadonnut vähitellen Jessen myötä. Vaikka Rambosta ei tullutkaan minulle sopivaa kilpaponia, se oli kuitenkin ensimmäinen ja omalla tavallaan tärkeä. Luopuminen ei ollut niin helppoa, vaikka tällä kertaa se ei ollut niin lopullista.

Laukanvaihdot olivat Morriksen

mielestä erityisen hauskoja :D

Morris ei ollut sellainen hevonen, jonka olisi voinut jättää yksin. Tarvitsimme Morrikselle nopeasti seuraa ainakin Rambon muutaman viikon koeajan ajaksi. Vuokrasimme nelivuotiaan risteytysponitamma Belindan Leppävirran Männistön tallilta. Morris ihastui nättiin tammaneitiin, ja pariskunta viihtyi yhdessä mainiosti - innokkaan pienen riiviökissani kiusoitteluista huolimatta :D

Mia soitti itkuisena parin päivän kuluttua Rambon noudosta. Pitkä päivä vähillä yöunilla ja pimeä yksitoikkoinen tie olivat olleet vaarallinen yhdistelmä. Mia oli nukahtanut rattiin ja ajanut ulos tieltä, mutta kuin ihmeen kaupalla kaikki osapuolet olivat selvinneet vaurioitta, hevosautoa lukuunottamatta. Mia ei ollut vielä kokeillut Ramboa tunneilla, sillä ponille annettiin  aikaa toipua niin henkisesti kuin fyysisesti. Mia soitti ilmoittaakseen, että oli päättänyt ostaa ponin, sillä hänen mielestään mahdolliset aiheutuneet vauriot olivat hänen syytään. En vastustanut kauppaa, vaikka epäilin Rambon sopivuutta ratsastuskouluun. Kaupat tehtiin sen enempiä miettimättä, mutta reiluuden nimissä tingin hinnan molemmille osapuolille sopivaksi.

Muutama kuukausi kauppojen jälkeen teimme isän kanssa matkan Pornaisiin Rambon luo. Poni vaikutti tyytyväiseltä ja hyväkuntoiselta. Rambo sopi tuntiponiksi mainiosti. Se tosiaan osasi laiskotella tunneilla ja pitää huolta siitä, ettei kukaan nuorista ratsastajista alkanut pompottelemaan. Vaurioitunut hevosauto oli edelleen tallin pihassa ja näytti hurjalta. En osaa sanoa, miten tuo kolari vaikutti Rambon kuljettamiseen. Siitä ei tullut puhetta, vaikka pari vuotta myöhemmin asuin kesän Mian luona Pornaisissa tallityöntekijän ominaisuudessa.

Morris ja Belinda

NIEMENPELLON PIPARI

Kun Rambon kaupat varmistuivat, oli mietittävä pitempiaikaista ratkaisua Morriksen kaveriksi. Palautimme Belindan vajaan kuukauden kuluttua ja kävimme hakemassa astetta pienemmän ponin Mikkelistä, Relanderin ponitallilta. Niemenpellon Pipari oli vasta 1,5 vuotias shetlanninponitamma. Morris tykkäsi myös tästä tammaneidistä, vaikka Pipsa osoitti nopeasti olevansa lauman pomo. Jouduimme lisäämään aitaukseen alimman lautakerroksen, sillä pikkutamma oli ketterä karkaamaan.

Piparista tuli heti Pipsa, kaikkien lasten suosikki :) Naapurin Jenni-tyttö ihastui poniin niin kovasti, että hänelle oli  haettava samanlainen. Kävimme isän kanssa hakemassa Pipsan siskon Niemenpellon Karkin Saahkariin samalla kuljetusvälineellä pari kuukautta myöhemmin.

Pieni poni matkustaa vaikka Hiacen takakontissa..

Kaveruksen saaliin äärellä. Ja kumpi oli pomo? D:

Morriksen viikko-ohjelmaan kuului runsaasti maastoilua. Alussa steppailtiin useamman kerran risteyksissä epävarmana siitä, mihin suuntaan kukakin on menossa. Saahkarlahdessa on todella hyvät maastot (joita opin arvostamaan vastan sen jälkeen, kun siirsin hevoset muualle). Morris oppi tuntemaan laukkapaikat nopeasti, ja moneen kertaan mentiin niin lujaa kuin kavioista lähti. Ja lähtihän se - tämän nopeampaa hevosta minulla ei vielä tähän mennessä ole ollut. Suoralla tasamaalla en uskaltanut laukkaamaan kovasti, mutta jyrkkiä ja pitkiä mäkiä oli lähellä riittävästi. Vaikka jarrut olisivat olleet hukassa, pitkä ylämäki antoi sopivasti vastinetta ja hidastaminen tapahtui automaattisesti. Luulen, että viikottainen spurttailu teki Morrikselle hyvää ja tämän ansiosta herra jaksoi myös keskittyä koulutreeneihin ja olla estetreeneissä ihan vähän vähemmän kuuma.

Muutaman kerran Morris pääsi ryöstäymään hallinnasta maastossa ja silloin mentiin useampi kilometri täyttä laukkaa aivan holtittomasti. Ensimmäisellä kerralla kiukkuinen metso lähestyi meitä tiellä ja lähti lentämään kohti. Tässä tilanteessa en voinut tehdä muuta kuin paeta paikalta niin nopeasti kuin mahdollista. Ehkä lintu olisi lentänyt ohi, mutta käännyimme Morriksen kanssa yhteistuumin 180 astetta, eikä tarvinnut pyytää ponia pakenemaan. Laukkasimme täyttä laukkaa noin 1,5 kilometrin matkan tallille ja siitä tallin ohi kylälle. Noin kolmen kilometrin laukan jälkeen sain viimein Morriksen hidastamaan. Käsien vapina lakkasi vasta illalla.

Toinen vastaava kokemus oli yhteisellä maastolenkillä naapuritallin Tuijan kanssa. Ratsastimme kevyesti käyntiä pitkin ohjin, kun joulukuusta kantava mies lähestyi meitä kaukaa. Kumpikaan ei ehtinyt juuta sanoa, kun hevoset päättivät samalla sekunnilla kääntyä takaisin ja painella häntä suorana pakoon tätä hirmuista ilmestystä. Niin pitkään kun Ugri laukkasi vierellä, ei minulla ollut mitään mahdollisuutta hidastaa Morrista. Onneksi Tuija sai Ugrin hallintaan ja kun kaveri jäi kauas taakse, Morriskin päätti rauhoittua. En ole koskaan saanut sellaista kyytiä hevosen selässä, kuin mitä nämä pari kertaa Morriksen kanssa. Suojelusenkeli oli lähellä, sillä kummallakaan kerralla ei tullut autoja tai muita ongelmia vastaan.

Temppuileva maastoratsu <3

Otteita treenikirjasta:

13.5.1999 Kävin Satulla kouluvalmennuksessa. Meni tosi huonosti -> ratsastaja ei osaa ratsastaa.

23.5.1999 Kisat VUR. 80-90cm menin vahingossa yhden esteen ohi. 100cm olin toinen. Sarjalla meinasin pudota. Eka ruusuke.

7.6.1999 Kävin aamulla ennen riparia ratsii Tanen tallilla noin tunnin kentällä. Hyppelin puomirataa ja menin isolla voltilla 4 puomia. Vaikeeta, mutta meni ok. Lopux 5-6 kertaa 2 kavalettia päällekkäin. Yksi kavaletti on noin 50cm korkea. Toisen kerran hevoseni asuivat Taunon luona rippikoulun ajan. Sain luvan käydä kolme kertaa viikon aikana tallilla, joten siirsimme Morriksen ja Pipsan Taunon luokse viikon ajaksi.

22.6.1999 Menin kentällä vajaa 30 min ilman satulaa... ötököitä.. siirtymiset.. vähän laukkaa. Illalla kävin Harjurannan tallilla ratsastamassa Pehkosten Dingolla. Heli piti tuntia. Lopuksi hyppäsin metrin rataa ja 130cm esteen. 

Tuleva raviponi? Pipsasta muuten tuli raviponi.

Estetreenit sujuivat hyvin, yhtä kertaa lukuunottamatta. Pahin läheltä piti -tilanne tapahtui ensimmäisen yhteisen vuoden aikana. En millään muista, oliko kyseessä kevät vai syksy, mutta sillä ei ole merkitystä. Kävin säännöllisesti Kimmon valmennuksessa ja harjoittelimme Morriksen kanssa erilaisia etäisyyksiä Kimmon monipuolisten harjoitusten avulla. Muistan, että harjoittelimme suhteutettua väliä (sujuva viisi askelta). Onnistuin aina ottamaan tähän väliin yhden ylimääräisen askeleen. Kimmo halusi, että ratsastan välin sujuvammin ilman ylimääräisiä jarrutteluita. Ja minähän ratsastin. Vauhtia oli aivan liikaa. Morris hyppäsi suoraan okserin sekaan. Vauhdin voimasta Morris kaatui puomeihin ja kierähti ympäri. Minä lensin selästä ja jäin makaamaan maahan tajuttomana. Vietin seuraavan yön sairaalassa. Ehkä muistinmenetys oli hyvä asia, sillä sen suurempaa estekammoa minulle ei tästä jäänyt. Toki tulin varovaisemmaksi välien kanssa, enkä enää koskaan yrittänyt jättää askeleita pois. Jos piti jotain korjata, otin yhden askeleen lisää. Tai kaksi. Tai enemmän.

Vanhemmat olivat mukana valmennuksessa ja isä kuvasi. Kaatuminen näyttää todella hurjalta. Kuin joku heittäisi keilapallon; yksikään okserin puomi ei pysynyt kannattimilla Morriksen tehdessä vauhdikkaan voltin. Morris oli hypännyt esteelle neljä metriä liian kaukaa. Hetken viiveellä isä tajuaa, mitä tapahtui, ja ryntää kentälle. Kamera jää katsomon penkille ja jatkaa yksinäistä kuvaamista. Näen videolta, kun kaikki juoksevat luokseni maatessani möykkynä maneesin pohjalla. Isä nostaa minua varovasti ja äiti kumartuu lähelle. Kimmo taluttaa Morrista ympäri maneesia. Ambulanssimiehet tulevat paarien kanssa ja video katkeaa. Kaatumisen jälkeen meni muutama viikko ennen kuin jatkoimme estetreenejä. Musta tyhjyys tuntui esteitä pelottavammalta. Tämän jälkeen veljeni Teemu ei enää tullut katsomaan estevalmennuksiani.

Peikkometsän Tehoesteleirillä Morriksen kanssa

Ensimmäisenä yhteisenä kesänä olin kesäleirillä Morriksen kanssa sekä Vuohimäessä että Peikkometsässä. Syksyllä kävin myös muutaman viikonloppuleirin Peikkiksessä Mäkelän Pekan valmennuksessa. Kimmon ja Satun valmennukset jatkuivat edelleen lähes viikottain.

Peikkometsän yömaasto oli erityisen mieleenpainuva. Pieni leiriporukkamme ei osannut yhtään varautua siihen, mitä oli luvassa. Jouduimme pukeutumaan hassuihin asusteisiin ennen kun pääsimme varustamaan unisia hevosia. Kello oli muistaakseni lähemmäs kaksitoista yöllä. Varsinaisten maastoreittien ja hiekkateiden loppuesssa kuljimme kohti Petosen keskustaa jalkakäytäviä pitkin. Parkkeerasimme kymmenpäisen hevoslauman kerrostalojen välissä sijaitsevan baarin pihalle. Siis ihan oikeasti. :) Pihalla oli odottamassa lauma hevostyttöjä (ja heinäsäkkejä). Menimme sisälle baariin (eikä kenelläkään ollut varmasti edes ikää tarpeeksi..) ja lauloimme porukalla vähälukuiselle yleisölle Kuningas-Kobran. Se oli muuten ensimmäinen ja viimeinen kerta kun olen joutunut laulamaan karaokea :D Taisimme vielä skoolata limppareilla ennen kun poistuimme rauhallisen hevoslauman luo ja ratsastimme varsin vauhdikkaasta takaisin tallille. En saanut ottaa Morrista mukaan matkalle, vaan jouduin tyytymään johonkin tasaisempaan nelijalkaiseen. Jälkeenpäin ymmärsin syyn, vaikka etukäteen harmittelin asiaa. 

Myös Peikkiksen leirikaste oli melkoinen kokemus. Olimme jo ehtineet miettiä, onko leirikaste unohdettu vai jätetty tarkoituksella pitämättä. Torstai-iltapäivänä isoset vangitsivat meidät oleskeluhuoneesta ja vaihdettuamme päälle uikkarit ja likaiset T-paidat, jouduimme melkoiselle tehtäväradalle. Luulen, että nykyään olisi jo mahdotonta teettää vastaavia tehtäviä nuorilla leiriläisillä, mutta siihen aikaan homma tuntui lähinnä hulvattoman hauskalta. Tosin, puolustuksena voisin sanoa, että tämän tehoesteleirin pieni porukka oli minua lukuunottamatta tallin vakituisia luottatallityttöjä, joten ehkä tämänkin takia leirikaste oli normaalia perusteellisempi. Silmät sidottuina kuljimme yksi kerrallaan läpi tallin eri kerrosten.

Voi miten moni tavallisen asia tuntuu inhottavalta, jos et näe, mitä olet tekemässä. Maistelimme tuntemattomia makuja, ryömimme lantalassa etsimässä piilotettuja esineitä, konttasimme mutaliejussa ja lopuksi jouduimme vielä pudottautumaan tuntemattomaan (heinäkasan päälle). Tämän jälkeen meidät talutettiin (edelleen silmät sidottuina) pakettiauton takakonttiin, jossa arvuuttelimme kauhuissamme, mitä vielä joutuisemme tekemään. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Vihdoin auto pysähtyi ja meidät autettiin alas sivuovesta. Lopultakin silmiä peittävät huivit otettiin pois. Olimme tukehtua nauruun. Olimme kaikki päästä varpaisiin tunnistamattoman likaisia, puruisia, mutaisia ja haisevia. Onneksi meidät oli tuotu uimarannalle. Ihmettelevät katseet eivät haitanneet, vaan jaoimme kikatellen kokemukset aikaisemmista kauhuista. Heinäkuun helle hemmotteli ja lilluimme pitkään viileässä vedessä.

Valmennuksen jälkeen Kimmon tallin pihalla

Ukki rakensi Pipsalle puuaisat, joihin saatiin kiinnitettyä pulkka. Näin aloitin ponin ravitreenit. Käytiin pulkka-ajalulla ensin kerta pari viikossa, ja määrää lisättiin 3-4 kertaan. Lenkit olivat hyvin lyhyitä, mutta hauskoja. Kesällä ostin Hankasalmelta koppakärryt, ja samalla pidensin lenkkien pituutta. Käytiin myös useamman kerran Karin pelloilla laukkaamassa. En ollut tosissani ajatellut Pipsan uraa ravurina - juoksutus, irtohypyt ja kärryajelut olivat enemmänkin mielenvirkistystä ja leikkimielistä kunnonkohotusta. 

Treenivihkosta poimitettua: 

27.2.2000 Ajettiin Pipsalla pulkalla! :) Ukki oli auttamassa. Aluksi tyty pelkäsi vähäsen, mutta lopussa käyttäytyi kuin konkari.. Ohjaaminen vähän vaikeaa, muuten ok. Mortsan lepopäivä.

Seuraavana talvena painimme Morriksen kengitysongelmien parissa. Kengittäjä vuoli etukaviot liian lyhyiksi ja naulasi liian korkealle. Morris asui muutaman viikon Satun tallilla Ruokojärvellä, jossa pääsimme treenaamaan maneesissa ilman kenkiä ja kavioiden turhaa kulumista.

Kahden viikon aikana kokeilin vikellystä, jota tallilla tuohon aikaan harjoiteltiin Halla-tamman kanssa. Jatkoin viikottaista vikellysharrastusta jokusen kuukauden, mutta en ollut innostunut kilpailemaan, jonka vuoksi minut jätettiin pois joukkueesta. Laukkaavan hevosen selkään hyppääminen ei ole kovin vaikeaa. Muutaman kerran on käynyt mielessä kokeilla :D Olin kirjoittanut muistiinpanoihini että "mustelma on vikentäjän tunnusmerkki". Ensimmäisen kerran hypätessäni pois laukkaavan hevosen selästä kaaduin ja kierin vauhdikkaasti. Tytöt olivat hetken hiljaa, kunnes ohjaajamme totesi naama suhteellisen perusilmeellä: "Elina, sinulle ei varmaan muistettu kertoa, että kun hyppäät alas, sun pitää lähteä juoksemaan samalla kun jalat osuvat maahan - muuten kaadut". En muuten enää toistanut tätä virhettä!

Otteita treenipäiväkirjasta:

28.3.2000 Valmennus Satulla; Mortsa oli toosi rauhallinen koko ajan. Alussa vasempaan kierrokseen ulko-ohjalla ratsastus, sitten takaosan käännökset joita Satukin kehui. Sekä ravissa että laukassa "koko rata leikkaa" ja lopussa tätä jatkettiin vastaulaukkakaarteelle. Siinä vaikeammassa laukassa Mollero alkoi kuumua, mutta kokonaisuutena oikein hyvää laukkaa. 

30.3.2000 Valmennus Kimmoskilla. Mortsa laukkas ihan superisti!! Mentoon lopussa 100-110cm rata ja yksittäisenä Kimmo hypytty 120cm okseria. "Tuo hevonen hyppää vielä isompia esteitä kun kukaan uskoo" oli Kimmo treenivihkon mukaan sanonut. Ja voi miten oikeassa hän olikaan. Jos Morris olisi minulla nyt, en uskalla edes ajatellakaan, millä tasolla voisimme kilpailla.

28.4.2000 Menin taas kentällä - Teemu laitteli puomeja ja menin aluksi siirtymisiä (käynti-seis-käynti-ravi-laukka-ravi-käynti-ravi-laukka-ravi-seis-ravi ja seis-laukka-seis). Hyppäsin lopuksi 130cm okseria. :)

9.6.2000 Menin kentällä ympyrällä ravia, aluksi eteen-alas ja sitten kootummin. Sain ponin suhteellisen hyvin ulko-ohjalle ja keskiravikin löytyi. Laukka oli hurjan villiä eikä onnistunut. Laukattiin vähän, sillä rokotuksesta pari päivää. Lopuksi käytiin kävelemässä peltoja pitkin. Tuli istuttua 1,5h hevosen selässä. 

12.6.2000 Menin kentällä ravissa & laukassa eteen-alas työskentelyä ja meni yllättävän hyvin. Sitten erilaisten pomppusarjojen pariin ja lopulta uskaltauduin kokeilemaan uutta ennätystä. 140cm okseri meni helpsti!! Oho :) 

Kilpailin Morriksella koko ajan enemmän ja enemmän. Aloitimme 90cm luokista ja seuraavan vuonna hyppäsimme 100-110cm luokkia. Ruusukkeita tuli lähes jokaisesta startista, sillä Morris oli peloton, äärimmäisen varovainen ja nopea. Vähän myöhemmin opin kertomaan Morrikselle, milloin tulisi olla ehdottoman varovainen: kun tein pienen pidätteen ohjalla juuri ponnistusvaiheen alussa, Morris teki normaalia isomman loikan. Tämä oli erittäin hyödyllinen temppu erityisesti niillä esteillä, joilla hevoset tekivät helposti virheitä.

Virheet johtuivat aina minusta – jos jotain meni pieleen, se oli lähestyminen, jolloin Morris, joka ei halunnut kieltää missään tilanteessa, otti mieluummin puomin tai puomit alas. Nostimme estekorkeutta kisoissa 10 sentin vuosivauhtia, joten harjoitusta tuli riittävästi eikä estekorkeus tuntunut missään vaiheessa pahalta. Itse asiassa en ikinä pelännyt mitään estettä Morriksen selässä - en edes sen pahan kumoonratsastuksen jälkeen. Myöhempien vuosien harjoituksissa hyppäsimme paljon 140 - 150cm esteitä, jotka tuntuvat nykyjään yli 170-säkäisten hevosten kanssa mahdottoman isoilta. Kisatessani 130cm luokkia Morris näytti melkein ponilta isojen hevosten kanssa verrytellessä.

Yllä oleva kuva on otettu Sorsasalon kisoista toukokuussa 2000. Sijoituin Morriksella sekä 100cm että 110cm luokissa. Tämä taisi olla se vuosi, kun metrin luokassa kuoli hevonen - teki samanlaisen voltin kuin Morris aikaisemmin, sillä erotuksella että hevosen niska murtui. Tämä ratsukko starttasi muutamaa numeroa ennen minua. Kisoihin tuli lähes tunnin tauko, sillä toimihenkilöiden piti siirtää kuollut hevonen pois radalta. Voitte kuvitella, että kisafiilis oli poissa kun lähdimme radalle. Hyvät radat ja sijoitukset pehmensivät päivää, mutta se hyppy ja kaatuminen jäivät mieleen pysyvästi.

Muutaman vuoden ajan meillä oli pysyvämpi laidun kotitalon takapihalla. Ikävä kyllä käsittelemätöntä puuta olevat aidat eivät kestä pitkään, joten jatkuva korjaus- ja uudistamistarve harmitti isää ja ukkia. Muutama vuosi myöhemmin hankin kevyemmät laidunvarusteet, ja tämän jälkeen laidun oli helppo tehdä sinne, missä vihersi. Morris oli aina innoissaan, kun suuntasimme talvitarhan ohi takapihalle. Herra ei koskaan lähtenyt käsistä, mutta tanssi hermostuneesti vieressä ja odotti malttamattona hetkeä, kun pääsisi irti. Kun otin päitset pois, Morris ampaisi täysillä pari kierrosta (tai useammankin) ennen kuin rauhoittui syömään Pipsan seuraksi. Pipsa ei taas jaksanut turhia juoksennella.

Kesän kuluessa Pipsa alkoi karkailla enemmän ja enemmän. Yhtenä päivänä Pipsa päätti lähteä kaupunkiin. Tielle muodostui melkoinen letka, kun autoilijat joutuivat pysähtymään ponin poukkoilujen takia. Onneksi joku ihana ihminen soitti meille kotiin ja kävin hakemassa ponin takaisin. Tämän jälkeen Pipsa ulkoili aina liekassa, jos emme olleet kotona. 

Kävimme Pipsan kanssa kesällä muutamissa Hippoksen näyttelyissä, ja nuori tamma sai sekä Mikkelin että Leppävirran näyttelyistä II-palkinnon. Olin jatkanut Pipsan ajotreenejä pulkalla helmi-maaliskuun ja nyt oli vuoro siirtyä järeämpiin vehkeisiin. Toukokuun alussa kävimme Irmelin kanssa hakemassa Hankasalmelta koppakärryt. Hakureissun jälkeen vedimme vuorotellen toisiamme kärryissä - myös Teemu oli mukana leikissä. Arvatkaapa mitä tapahtuu, jos vetäjä päästää aisoista irti?! Sattuu takaraivoon :D En enää muista, kuka oli uhri ja kuka syyllinen. Taisimme kuitenkin kaikki kolme tukehtua nauruun, enemmän tai vähemmän.

Pipari oli mukava ja luotettava ajoponi alusta lähtien. Kävimme koko kesän lyhyitä lenkkejä muutaman kerran viikossa muun liikunnan ohessa. Treenasimme muutaman kerran myös Jennin ja Karkin kanssa läheisillä pelloilla. Juoksutin Pipsaa liinassa ja tehtiin irtohypytysharjoituksia, mutta ponin selkään en raaskinut kiivetä kertaakaan.

Tämä oli minun ja Morriksen toinen yhteinen kesä. Halusin mennä esteleirille, ja valitsin Peik Andersinin omistaman ratsastuskoulun Kauniaisissa, osittain nimekkään omistajan takia. Olimme Kauniaisissa Morriksen kanssa kaksi viikkoa. Morris majoittui pihan siirtotalliin, ja viihtyi ikkunallisessa yksiössään mainiosti. Ratsastuskoulu oli kauniilla paikalla ja muutenkin kaikin herkuin varustettu (toisin kuin suurin osa aikaisemmin näkemistäni talleista). Muistan erityisen selvästi sen, että ratsastajien tuli puhdistaa suitset jokaisen käyttökerran jälkeen (ei siis vain pestä kuolaimia, kuten tavallisesti tehdään). Tämä ihmetytti silloin ja ihmetyttää edelleen. Tosin en tiedä, onko käytäntö vielä sama. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin todella hienossa paikassa, jossa rahaa ei ollut säästelty.

Peik kilpaili kansallisella ja kansainvälisellä tasolla useammalla estehevosellaan. Peikin hevosenhoitaja vastasi kilpahevosista aamusta iltaan. Oli mielenkiintoista seurata oikeiden kilpahevosten päiväohjelmaa ja hoitoa. Olimme vaihtaneet kengittäjää edellistalven kengitysepisodin takia, mutta Peik kauhisteli kengitystä. Hänen mielestään Morris liikkui välillä epäpuhtaasti. Tämän takia Peik ei antanut minun osallistua Morriksella kaikille tunneille, vaan ratsastin osan tunneista Peikin pitkälle koulutetuilla ja laadukkailla tuntihevosilla. Ratkaisu oli varmasti sekä minulle että Morrikselle erinomainen. Pipsa asui Karkin kanssa Jennin hoidossa leirini ajan (25.6 - 8.7.2000).

Palattuamme Kauniaisista halusin käyttää Morriksen klinikalla kuvattavana. Helpotus oli hirmuinen, kun röntgen-kuvissa ei ollut muutoksia ostotarkastuksen kuviin. Leinonen epäili epäpuhtaiden liikkeiden johtuneen kengityksestä. Vaihdoin kengittäjää toistamiseen, ja tällä kertaa kengitysvastuun sai lapinlahtelainen Arto Tallgren. Ainoa ikävyys hommassa oli se, että meidän oli jatkossa vietävä Morris aina kengitykseen Pieksämäelle, sillä Arto ei käynyt Varkaudessa.

Morris Kauniaisten siirtotallissa

Kausi oli erittäin onnistunut, ja napsimme sijoituksia kaikista kilpailuista. Kuuluimme vielä tuolloin Kaakkois-Suomen lääniin (Ha-71), ja olin alueranking-tilastossa kolmen parhaan joukossa. Minut kutsuttiin Ypäjällä järjestettäviin aluejoukkueiden mestaruuskilpailuihin. Valmennus- ja kilpailuviikonloppu alkoi torstaina maajoukkuekatsastuksilla ja päättyi sunnuntaina mestaruuskilpailuihin. Tämä on muuten tähän asti ainoa kerta, kun olen käynyt Ypäjän hevosopistolla.

Morris asui ison maneesin viereen rakennetussa kilpatallissa. Yhtenä päivän herra ohitti liukkaasti oven edessä olevat kottikärryt ja livahti pihalle. Häpeissäni juoksin perään ja jouduin hakemaan ärsyttävän omatoimisen ruunani läheisestä metsästä.. En edes muista, miten joukkuemestaruudet menivät osaltani, mutta menestystä ei meidän joukkueelle tullut. Voittoruusuke tuli kuitenkin A.1.0 - arvostelun verryttelyluokasta. Olen kirjannut tuolloin kirjoittamaani treenikirjaan, että kauden 2001 tavoitteena ovat kansalliset luokat. Alkaako kansallinen urani Kimmon tallilta? Se selviää myöhemmin.

Ypäjän joukkuemestaruuksissa

NIITTYLÄN JAVELIN

Kyllästyin Pipsan jatkuviin karkailuihin, ja päätin vaihtaa ponin astetta isompaan. En muista mistä ja miten löysin Javan, mutta poni tuotiin suoraan Saahkariin lokakuussa 2000. Java oli 1,5 vuotias russ-ori. Ensimmäisen ja ainoan kerran toimin järkevästi, sillä olin löytänyt Pipsalle uuden kodin etukäteen.

Uudet omistajat hakisivat Pipsan seuraavana päivänä, ja nuori neiti yöpyi viimeisen kerran naapurissa Karkin luona. Pipsa löysi uuden kodin Saarijärveltä Saaran ja hänen vanhemman shettisruunansa luota. Saara starttasi Pipsalla joitakin ravistartteja hyvällä menestyksellä. Pipsa on nyt tehnyt muutaman varsan, ja on edelleen Saaran omistuksessa. Kävimme useamman kerran katsomassa (ja ajamassa) Pipsalla Saarijärvellä.

Jouluna Saarijärvellä ensimmäistä kertaa Pipsaa katsomassa.

Vieressä legendaarinen Hiace, jolla tuli ajettua muutamat reissut..

Kiti suosikkipaikallaan

Morris mökötti muutaman päivän, mutta pian leikkisä nuori orivarsa sai herran innostumaan. Meno oli välillä melkoisen villiä. Java oli leikkisä, mutta kiltti. Aloitimme harjoittelun taluttamisesta, harjaamisesta ja kavioiden nostamisesta. Seuraavana keväänä aloitin ohjasajoharjoitukset ja kesällä Javalle laitettiin kärryt perään. Java ei ollut ollenkaan niin helppo ajettava kuin Pipsa. Kärryt menivät muutamaan otteeseen nurin, kun poni teki 180 asteen käännöksen kesken reippaan ravin.

Kentällä ei Javaa voinut irtohypyttää, joten tarhasta tuli kenttä

Selasin vanhaa lehtileikekansiota ja urani ensimmäiset kansalliset olivat maaliskuussa Kimmon tallilla. Warkauden lehdessä kirjoitettiin: "17-vuotias Elina Thil on HA-71:n uusia ratsastajia, joka on nousemassa kansalliselle tasolla. Thil hyppää 110cm alueluokassa ja 120cm kansallisessa luokassa Morrisilla. - Yleisurheilusta ratsastukseen vaihtanut Elina on tehnyt hyvää perustyötä ja kilpailee nyt ensimmäistä kautta kansallisella tasolla, Kinnunen kertoo".

Kirjoitan ensimmäisistä kansallisistani näin:

"Sanoisinko, että olo oli herättessäni varsin outo. Vihdoin edessä oli tämä kauan odotettu päivä (monestiko olin pikkutyttönä haaveillut kilpailevani kansallisissa). Olimme kisapaikalla sopivaan aikaan ja pääsin heti katsomaan radan. Rata tuntui pieneltä, mutta lähtöjä oli paljon. Lähdimme viimeisen verryttelyryhmän loppupuolella. Taso oli niin kova, että sijoitukseen yltäisi vain puhtaalla ja erittäin nopealla uusinnalla. Verryttelyssä Mortsa oli melkoisen innokas ja pidätteet jäivät kuulematta. Kimmo starttasi Summerilla ennen minua ja teki vauhdikkaan nollan ottaen ykköspaikan haltuunsa. Perusrata sujui yllättävän hyvin siihen nähden, että Morris kävi todella kuumana. Uusintaan mentiin ajatuksella kaikki tai ei mitään. Ja se kannatti. Nappasin arvokkaan voiton 0.4 sekunnin erolla Kimmoon.

120cm lähtöpaikka oli viimeisen eli kolmannen verryttelyryhmän ensimmäisenä. Morris tuntui verryttelyssä erittäin hyvältä (yleensä ensimmäinen rata meni säheltäen, toisessa luokassa Morris keskittyi ihan eri tavalla) ja muisti vastata pidätteisiin, ainakin välillä. Ensimmäinen kansallinen ratamme oli aivan huippuhyvä! Teimme sujuvan ja tasaisen nollaradan ensimmäisestä 120cm luokasta. Aika ei riittänyt C-arvostelulla lähellekään sijoitusta, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Olin pakahtua onnesta."

Kevään kisat menivät yli odotusten. Seuraavat kansalliset olivat 1.4. Kiuruvedellä. Kisakanslian ovessa oli lappu: "ikävä kyllä vähäisestä lähtijämäärästä johtuen jouduimme perumaan kisat". Seisottiin hetki isän kanssa oven edessä ennen kuin tajuttiin, että kansliassa on ihmisiä - iloisesti virnisteleviä ihmisiä. Ilmeisesti joku muukin kisaaja oli pysähtynyt ovelle ihmettelemään.

Tuohon aikaan ei ollut vielä sähköistä ilmoittautumisjärjestelmää. Ilmoittautumiset tehtiin postitse. Kilpailujärjestäjä lähetti muutama päivä ennen kisoja postitse vastauksen, jossa oli mainittu arvioidut alkamisajat ja lähtijämäärät. Yleensä soitin kisapaikalle vielä aamupäivällä ja varmistin tarkempia luokkien alkamisaikoja. Välillä kisat venyivät ja olimme paikalla pari tuntia liian aikaisin. Välillä taas tuli kiire, kun poisjäännit olivat jouduttaneet kisoja huomattavasti. Ei siis mitään uutta nykypäivään verrattuna.. ;)

Kiuruvedellä nappasin ensimmäinen kansallisen voittoni 110cm junnuluokasta. Treenivihkosta löytyi maininta isommasta luokasta: "ajattelin kävellessäni rataa, että jos tästä selviän hengissä, olen ainakin hypännyt kunnon 120cm radan". En ollut tottunut (saati harjoitellut) vielä tuohon aikaan Niskasaaren oikeasti leveisiin oksereihin ja tismalleen luokkakorkeuden korkuisiin esteisiin. Morris hyppäsi kaikki esteet helpon vaivattomasti, ja nappasimme myös tästä luokasta sijoituksen - ensimmäisen sijoituksen kansallisesta kaikille avoimesta luokasta.

Seuraavalla viikolla starttasin Rautalammin kansallisissa, josta tuloksena oli sininen (110cm) ja valkoinen ruusuke (120cm). Kimmon tallin aluekisoissa napattiin 120cm luokasta kakkossija, tällä kertaa Kimmoa hitaammalla ajalla. Toukokuun alussa saimme viimein ensimmäisen voiton Lapinlahden 120cm luokasta. Rytmi oli löytynyt, ja Morriksen varovaisuus toi sijoitukset lähes kaikista starteista, myös kansallisista.

Mutta se onni ei kestänyt pitkään. Toukokuun puolivälissä Morris alkoi liikkua epäpuhtaasti alkuverryttelyissä, ja käytimme Morriksen Laukaan klinikalla Tupamäen tutkittavana kesäkuun alussa. Vasemman etujalan kehänivelestä löytyi muutoksia. Morriksen lupaavasti alkanut esteura oli katkolla. Tupamäki kertoi, ettei muutosten etenemistä voi ennustaa. Osalla hevosista muutokset etenevät nopeasti. Jopa muutamassa kuukaudessa rikkomuutokset voivat pahentua huomattavasti. Toisilla hevosilla muutokset etenevät hyvin hitaasti, eivätkä ne välttämättä vaikuta käyttöön tai kisaamiseen. Morriksen epäpuhtaus oli kuitenkin merkki huonommasta vaihtoehdosta. Saimme klinikalta kipulääkkeet ja pitkän kävelykuurin. Parin kuukauden kävelyjakson jälkeen voisin jatkaa liikutusta kevyesti ja arvioida tilanteen mukaan jatkoa.

Olin murtunut. Olin aivan murtunut.

Laukaalla 1.6. 2001

Klinikalla painotettiin jalkojen hoidon merkitystä mahdollisten nivelrikkomuutosten hoidossa ja edistymisen hallinnassa. Tämän jälkeen erilaiset linimentit, kylmäsavet ja vesi tulivat tutuiksi päivittäisten hoitorutiinien muodossa. Tallille ei tullut vettä (kyllä, yli kymmenen vuotta kuljetimme veden kanistereissa tallille), joten kylmäyspaikkana toimi kotitalon pääty, jossa tuli letkuteltua Morriksen jalkoja tunti jos toinenkin. Onneksi meillä oli (ja on edelleen) oma kaivo.  

Kävelylenkit tulivat tutuksi kesän aikana. 


Kesäsuunnitelmat menivät uusiksi ja kisakalenteri tyhjeni kahdesta sanasta: ei hyppäämistä. Ei auttanut itku markkinoilla (vaikka sitä itkua muuten riitti), vaan oli jatkettava eteenpäin. Aloin selailemaan myynti-ilmoituksia ja etsimään uutta kisahevosta Morriksen kaveriksi. Kävin koeratsastamassa muutamia hevosia lähialueella, mutta uutta Morrista ei löytynyt (ei seuraavan parin vuoden aktiivisen etsinnän aikana eikä vielä tähän mennessä, yli 15 vuoden etsinnän jälkeen). Näistä vuosien aikana tehdyistä koeratsastuksista saisi varmasti jo tarinaa erillistä blogia varten - ja runsaasti neuvoja kaikille hevosenostajille.. Sen verran villiä oli touhu siihen aikaan. Ja taitaa olla vieläkin..

Olin myynyt Rambon Pornaisiin tuntiponiksi Mian ratsastuskouluun. Kaipasin muuta ajateltavaa, joten soitin Mialle ja kysyin, ottaisiko hän minut töihin kesäksi. Kesäkuussa pakkasin Morriksen ja tavarat pieneen punaiseen Hiaceen ennen juhannusta ja seikkailu alkoi. Javelin oli viety Männistön tallin varsojen kesälaitumelle Pornaisten työkomennukseni ajaksi.

PORNAISISSA 24.6. - 21.7.2001

Tämä kuukauden mittainen (työ)leiri oli todellakin hevosia aamusta iltaan. Kumpumäen tilan kesäleirit alkoivat juhannuksen jälkeen ja toimin tallityöntekijän roolin ohessa myös leiriavustajana. Palkkaa en saanut, mutta oman ja Morriksen ylläpidon lisäksi sain ratsastaa niin paljon kuin halusin. Ja minähän ratsastin. Morriksen kävelytys sai vastapainoksi 3 - 5 muun hevosen tehokkaan päivittäisen liikutuksen. Kävin harvoilla iltavapailla koeratsastamassa Helsingin lähistön myyntihevosia.

Perinteinen työpäivä alkoi aamulla kahdeksalta karsinoiden siivoamisella (myös viikonloppuisin). Yleensä Mia antoi itse aamuruoat ja tarhasi tuntihevoset. Karsinoiden siivoamisen jälkeen tein vaihtelevia töitä (heinävaraston tyhjentämistä, lantalan tasaamista, karsinoiden seinien pesemistä, varusteiden puhdistamista, hevosten varustamista tunnille, taluttamista, vikellyksen alkuverryttelyjen pitämistä, oikuttelevien tuntihevosten ruotuun  laittamista ja ties mitä muita hommia) puoleen päivään asti, jonka jälkeen pidin ruokatauon ennen iltapäiväratsastuksia. Iltatuntien jälkeen vuorossa oli vielä hevosten hoitoa ja iltatallin töitä. Päivät olivat poikkeuksetta 12 tuntisia.

Mian tallilla oli hevosia kolmisenkymmentä mukaan laskettuna uuden ja vanhan tallin kavioeläimet. Osa yksityishevosista laidunsi yöt, mutta tuntihevoset lepäsivät aina yöt sisällä. Toinen tallityöntekijä oli minulle ennestään tuttu Varkaudesta. Sanna oli muuttanut lukion jälkeen Pornaisiin ja työskenteli nyt Mian komennossa.  

Morris nautiskeli suuresta laitumesta. Kumpumäen tilan maastot olivat mainiot - pitkiä hiekkateitä, suuria peltoalueita, pehmeitä metsäautoteitä sekä viehättäviä metsäpolkuja. Kävimme kävelemässä joka päivä tunnista kahteen (yleensä vasta iltaisin, kun minulla oli aikaa) ja kiersimme kaikki lähialueen maastot. Kumpumäkeen vievä leveä hiekkatie oli kuulemma yksi syksyisen ralli-kisan etappi. En yhtään ihmetellyt asiaa, sillä tie kieltämättä houkutteli ajamaan lujaa.. Tosin eihän mulla vielä korttia tuohon aikaan ollut.

Yöunet jäivät yleensä varsin vähäisiksi. Nukuin alakerran kulmahuoneessa, joka oli sattumalta myös talon hiirien suosittu yönviettopaikka. Monta yötä meni kuunnellen rapinaa ja narskutusta. Pelkäsin, että hiiret purevat varpaitani ja pidin visusti peiton ympärilläni (vaikka yöt olivat hiostavan kuumia). Huoneeseen laitettiin useampi hiiripyydys kerrottuani yöllisestä elämästä. Voin kertoa, että kyllä siitä kuuluu aikamoinen pamaus, kun hiiri jää loukkuun - varsinkin kun olet unen ja valveen rajamailla ja hyppäät pystyyn sydän kurkussa tajuamatta, mitä tapahtui. Ei sitä tuossa iässä unta tarvinnut, ei vaikka päivät olivat fyysisesti raskaita. Osa öistä tuli istuttua vanhempien tallityttöjen kyydissä ja ajeltiin ympäri lähiseutuja. Voi sitä vapautta ja aikuisuuden tuntua.. ;)

Hah. En ole sitten muuttunut mihinkään niistä ajoista. Seuraava kohta on poimittu leiripäiväkirjasta: "Heinätyöt alkoivat iltapäivällä ja jatkuivat puolille öin. Otin uudet leiriläiset vastaan iltapäivällä ja teimme yhdessä iltatallin klo.20 sillä kaikki muut jatkoivat töitä pellolla. Ja hauskaa oli! Jakelin vain käskyjä ja asiat hoituivat tomerien leiriläisten tekeminä. Loppuilta kului heinävarastossa. Toivottavasti tänä yönä olisi vähemmän hiiririkasta elämää tiedossa. Tosin, yö on varmasti hajanainen muutenkin, sillä totuttuun tapaan leiriläiset eivät nuku alkuviikolla silmänräpäystäkään."

En ole muistellut kesää Pornaisissa, ja nyt huomaan harmikseni, miten vähän muistan koko ajasta. Vaikka tuo ajanjakso ratkaisi osittain tulevaisuuden suunnitelmani. Tämän kesän jälkeen olin vakuuttunut siitä, ettei minusta tule tallityöntekijää tai muutakaan hevosalan ihmistä. Sen verran kova koulu kesätyö Kumpumäen tilalla taisi olla.

Tässä tallissa jouduin laittamaan Morrikselle elämäni ensimmäisen irtokengän. Kengittäjän saaminen paikalle yhden kengän takia oli täysin mahdotonta (sillä myös ympärikengitykset siirtyivät jatkuvasti kengittäjän kiireiden takia). Ainoa vaihtoehto oli laittaa kenkä paikalle itse. Kädet vapisten poimin laatikosta nauloja ja aloin naputella varovasti. Onneksi kenkä ei ollut vääntynyt ja naulojen asettaminen vanhoihin naulanreikiin onnistui helposti. Jälki ei ollut siistiä (ei taida olla vieläkään), mutta sain kengän paikalleen ja kenkä kesti jalassa seuraavaan kengitykseen.

Mia järjesti leirien lopuksi leiriläisille leirikisat, joissa oli mahdollista suorittaa erilaisia ratsastusmerkkejä. Merkkien suorittamiseen kuului sekä koulu- että esteosuus. Suoritin kesällä sekä C- että B-merkin. Olen siis todistettavasti ollut kouluradalla pariinkin otteeseen! Perinteiseen leiriohjelmaan kuului myös irtohypytystä, vikellystä, yömaasto ja leirikaste. Päätehtäväni oli hoitaa tallia ja hevosia, joten osallistuin leiriläisten toimiin vaihtelevasti.

Kesä oli todella kuuma ja helteinen. 17.7 illalla hiostavasta helteestä puhkesi pelottava ukkonen. Kaikki hevoset otettiin sisälle ja käytävät olivat täynnä - hevosia oli enemmän kuin karsinapaikkoja. Taivaanranta välkkyi punaisena hohteena. Kun ukkonen ylitti tallin, oli kirkasta kuin päivällä. Salamat risteilivät taivaalla vaakatasossa ja taivaanranta oli pelottavan kaunis. En ole vielä tähän päivään mennessä nähnyt vastaavaa ukkosta. Odottelimme tallissa lähes neljä tuntia ukkosen rauhoittumista. Vasta kahden jälkeen yöllä pääsimme tarhaamaan laidunhevoset.

Shettisruss-risteytystamma Huvi-Laku. Hitsi että pelotti hypätä :D

Kaikenkokoisilla sitä tulikin ratsastettua..

Vietin Pornaisissa neljä viikkoa. Pääsin tutustumaan ratsastuskoulun toimintaan ja sain mielestäni riittävästi vastuuta hevosten hoidossa ja leiriläisten ohjaamisessa. Asioista tuli nopeasti rutiinia. Suuri siivottavien karsinoiden määrä kauhistutti, mutta opin nopeasti siivoamaan karsinat niin kuin isoilla talleilla tehdään. Ei siis noukita yksittäisiä lantapalleroita erikseen kuten yhtä tai kahta karsinaa siivotessa teen. Aika ei olisi millään riittänyt, jos olisin kökkinyt yhdessä karsinassa vartin.

Sain todellakin ratsastaa niin paljon kuin halusin. Kuukauden aikana ratsastuskertoja tuli yli sata! Parhaana (pahimpana) päivänä ratsastin seitsemän hevosta - siinä ei lihassäryltä eikä rakoilta välttynyt. Myös rusketus oli harvinaisen perusteellinen. Tuohon aikaan en ollut vielä ratsastanut niin paljon, joten käytin kaikki mahdollisuudet hyväkseni ja keskityin kaikkiin hevosiin samalla tavalla. Joukossa oli osaavia tuntihevosia, mutta myös hyvin raakoja nuoria hevosia, oikuttelevia tuntiponeja ja kaikkea muuta siltä väliltä.

Tutustuin uusiin ihaniin ihmisiin enkä ehtinyt murehtia Morriksen jalkavaivoja. Olin ja elin Kumpumäen arkea, niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Isolla tallilla tosiaan sattuu ja tapahtuu jatkuvasti. Yllättäviä tilanteita tuli vastaan viikottain, ja muutaman kerran jouduin soittamaan paikalle ambulanssin.  Opin paljon hevosten ohessa myös ihmisistä. Aika Kumpumäen tilalla oli äärimmäisen raskas, mutta opettavainen kokemus - kuten voin varsin tavanomaisella tavalla sanoa.

Tärkein oppimani asia oli varmasti asioiden oikeisiin mittasuhteisiin laittaminen. Ei minun elämäni loppunut Morriksen ikävään klinikkalausuntoon. Kumpumäen tilalla ymmärsin, miten paljon olin jo saanut ja miten paljon minulla oli. Nuori ihminen on oppivainen ja erehtyväinen, mutta se oppi unohtuu pian.. Nyt nuorta Elinaa katsoessani voisin sanoa, että "kantapään kautta" - niin ne asiat piti aina tehdä ennen kuin todella opin jotain.

Toki ratsastin Rambolla useamman kerran -

eikä poni ollut mihinkään muuttunut.

Kotiuduin Pornaisista lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Seuraavana päivänä kävimme hakemassa Javan Männistöltä. En ollut tuntea ponia omakseni - niin hienossa kunnossa se oli. Piti muuten virittää Javan laidunjakson jälkeen sähköpaimen tarhaan - mikään muu ei pysäyttänyt tätä itsepäistä russia. Java nimittäin pisti aidat säpäleiksi ihan konkreettisesti. Kiltti Morris karkasi tarhasta vain ja ainoastaan yhden kerran ja johti tammalauman syömään paremmille laitumille muutaman kilometrin päähän. Se on sitten jo ihan toinen tarina.. 

Pipsan tavoin Java sai tapakasvatusta myös poninäyttelyiden parissa. Kävimme Vermon kansallisessa poninäyttelyssä elokuussa 2001. Javelin palkittiin sekä poninäyttelyssä että Hippoksen näyttelyssä kakkospalkinnolla. Tuomareiden mielestä ponissa oli paljon potentiaalia, mutta se oli ikäisiään kehittymättömämpi (eikä ihme, sillä Java oli syntynyt vahinkovarsana vasta vuoden lopussa). Pari viikkoa myöhemmin Java kävi pokkaamassa myös Kiuruveden poninäyttelystä kakkospalkinnon.

Morriksen kesätreeni oli edelleen pääosin kävelyä. Elokuussa nostin kenttäkertoja muutamaan viikossa. Ensimmäiset estetreenit tehtiin syyskuun alussa, eikä Morris ollut enää liikkunut epäpuhtaasti. Jatkoin myös koulutunteja Satun tiukassa komennossa. Kävin edelleen koeratsastamassa lähialueen estehevosia, mutta innostus uuden hankintaan väheni sitä mukaa kun Morriksen treenimäärät kasvoivat. Jokainen koeratsastus oli ollut pettymys.

Treenivihkosta poimittua:

31.8.2001 Seuraava koeratsastus oli Nilsiän Tahkolla. Mikko esittelisi minulle 6v. FWB-tamma Larissa Lasaron (olin koeratsastanut nuoremman ja kokemattomamman Lucas Lasaron pari viikkoa aikaisemmin Joensuussa). Larissa hyppäsi hyvin ja menimme korkeimmillaan 120cm esteitä, mutta joukkoon mahtui myös turhia kieltoja. Minulle ei tullut luottavainen olo tämän hevosen selässä. Tuo Lucas Lasaro on muuten pärjännyt viime vuosina hyvin 120cm luokissa.

15.9.2001 Ratsastin Morriksella Kiipperän kentällä reilun tunnin. Sitten kävin kokeilemassa Helsingissä seuraavaa tarjokasta. Hyppäsin bussiin Saahkarista 8.30 ja olin perillä Helsingissä 12.45. Siitä vaihdoin toiseen dösään ja matkasin Tuomarinkylän talleille. Vastassa oli 7v. tamma Koxette van de Fruitkorf. Hyppäsin 140cm pystyä ja 130cm okseria, mutta hevonen oli varomaton jaloistaan, eikä tuntunut alkuunkaan kilpahevoselta. Tunne oli selässä luottavainen eikä hintakaan ollut paha. Myyjät veivät minut autolla takaisin Rautatien torille ja nousin paluubussiin klo 18. Olin takaisin kotona yhden jälkeen yöllä. 

Kävimme taas syksyllä Laukaalla, jolloin Morriksen etuset kuvattiin. Tilanne oli sama kuin edellisissä kuvissa ja sain luvan jatkaa treeniä normaalisti. Hyppäsin Morriksella Kimmon tallilla järjestetyissä aluemestaruuksissa, mutta tällä kertaa sijoitukset jäivät saamatta, sillä Morris oli aivan holtittoman innoissaan. Mikkelin kansallisissa olisin ottanut helpon voiton ellen olisi yrittänyt tehdä liian tiukkaa tietä sarjalle. Tuloksena oli tahaton jalkautuminen ja kummasteleva Morris. Muut syksyn kansalliset startit (Tahkolla ja Kiuruvedellä) sujuivat paremmin, ja radat alkoivat sujumaan tuttuun tapaan sijoittuen. 

HELSINKI HORSE SHOW 2001

Aikainen sunnuntai, puolinukuksissa oleva ratsastaja ja iloisesti pukitteleva nuori hevonen = ratsastaja jalkautui ensimmäisen pikkuristikon jälkeen. Näin siinä käy, kun työntää käden laukkaavan hevosen jalan alle. Onneksi sentään kenttä oli pehmeä, joten hurjasta turvotuksesta ja ikävästä ulkonäöstä huolimatta selvisin sillä kertaa säikähdyksellä (vaikka arvet muistuttavat tapauksesta aina vasenta kättä katsoessani). Mutta sitä en vieläkään ymmärrä, miten pystyin tippumaan niin, että hevonen tosiaan astui käden päälle. 

Olin Irmelin luona perinteisellä Horse Show - viikonlopulla, ja olin sopinut sunnuntaille pari koeratsastusta läheiselle tallille. Varhainen aamu oli ainoa vapaa aika, sillä toki halusin nähdä kaikki HIHS - näytökset. Olin useana vuonna (alkaen vuodesta 1997) peräkkäin ostanut Horse Show - sarjalipun, joka oikeutti pääsyyn kaikkiin näytöksiin. Lippu oli vielä tuolloin edullinen verrattuna päivälippuihin. Irmeli jaksoi istua kanssani useimmat näytökset, vaikka päivät venyivät pitkiksi. Jouduin kyllä aina lähtemään sunnuntain World cup - kisan loppupuolella pois, sillä lentoaikataulut olivat kisojen kannalta huonosti suunnitellut.

Jouluateria

Vuodenvaihteessa myin Javelinin takaisin kasvattajalleen. Vaikka ajoharjoitukset, näyttelyt ja irtohypyttäminen olivat mukavaa vaihtelua Morriksen treenin oheen, kaipasin jotain muuta. Javan kasvattaja, nuori nainen, otti yhteyttä Russ-yhdistyksen jäsenlehteen laittamani ilmoituksen perusteella, ja tuli hakemaan ponin itselleen pari viikkoa myöhemmin.

Tämä oli muuten kahdella tapaa ensimmäinen kerta; sain maksun ponista euroina, joita en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt, ja toiseksi, ensimmäinen ja ainoa kerta kun myin ponin ihmiselle, joka ei herättänyt luottamustani. Kävin myöhemmin katsomassa Javaa Nurmijärvellä. Poni vaikutti olevan hyvässä kunnossa, vaikka tallipaikka oli vaihtunut useaan otteeseen. Myöhemmmin en enää saanut yhteyttä kasvattajaan ja sattumalta huomasin, että poni oli myyty myohemmin ratsastuskouluun. Sen enempää en yrittänyt selvittää Javan olinpaikkaa. Asia jäi kuitenkin painamaan mieltäni.

NEVELEPINGS

Javelinin kaupat tehtiin 5.1.2002. Morriksen seuraksi tuli tuttuni puolitoistavuotias sh-orivarsi Iiro. Iiro asui Morriksen kaverina kaksi viikkoa ennen kuin kävimme hakemassa Maijan Nelli-tamman minulle ratsastettavaksi. En muista, halusiko Maija vapaata hevosista vai Nellille lisäkoulutusta vai mikä oli syynä tähän järjestelyyn. Nelli oli kiltti ja perusosaava ravitaustainen lv-tamma. Pyöreän ja lyhyehkön rungon ansiosta tamman laukka oli varsin kelvollista. Nellillä oli myös hypätty pieniä esteitä. Kävimme Nellin kanssa maastoilemassa, teimme hankitreeniä ja sekä koulu- että estetreeniä kentällä. Morris oli aivan ihastunut nättiin tamma-neitiin :) Oli mukava maastoilla porukalla niin, että molemmat hevoset olivat mukana.

Lv-tamma Nevelepings

Palautin Nellin 10.3 takaisin Taunon talliin. Jenni lainasi minulle Karkki-ponia yhdeksi yöksi, mutta kovasta ikävästä johtuen vaihdoimme Karkin Tuijan Ugriin seuraavana päivänä. Ugri asusti Morriksen kaverina reilun viikon ennen kuin seuraavaa ratsastettava saapui. 

Morris ja Karkki maaliskuussa 2002

Seuraavana päivänä Morris sai kaveriksi Ugrin

Muutamia poimintoja treenivihkosta keväältä 2002:

26.2. Maastossa Nellin & Susannan kanssa laukkamäellä. Menomatkalla Mortsalta oli tippunut kenkä, mutta tämä huomattiin vasta paluumatkalla. Tehtiinpä kyllä melko reipas 15km lenkki alle puoleentoista tuntiin! Laitoin kengän takaisin vasempaan etuseen, vaikka kavio oli lohjennut.
27.2. Koulutunti Satulla aamulla klo.10. Sää oli tosi huono, onneksi pääsin maneesiin. Tehtiin ravissa ympyrällä kokoamista pitkän kouluraipan kanssa - tosi hyviä pätkiä! Lumihankitreeni on antanut lisää voimaa raviin. Laukassa tehtiin pysähdyksiä ja myös ravissa lävistäjällä. Äiti kuvasi. 

Elina 18v.

Jos olen joskus odottanut jotain, niin se on kyllä ollut päivä, jolloin sain ajokortin! Maatilan tyttönä olin opetellut ajamaan autolla jo paljon aikaisemmin, mutta virallisesti ajoluvan sain kaksi päivää synttäreiden jälkeen. Elämä ilman ajokorttia oli hankalaa ja vanhempia kuormittavaa. Tämä oli ehdottomasti sen hetken tärkein asia täysi-ikäisyydessä.

Harjoittelin trailerin kanssa peruuttamista koko edeltävän talven, ja kyllä siinä muutamat voimasanat tuli käytettyä ennen kuin homma alkoi sujumaan. En jännittänyt henkilö- ja kuorma-autokortin ajamista, mutta teoriakokeet ja traileri-inssin suorittaminen aiheuttivat runsaasti ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Muistan vieläkin, miten polveni tärisivät traikkuinssissä niin kovin, etten meinannut pystyä painamaan kaasua. Toisesta suunnasta talliin peruuttaminen oli ollut aina hankalaa. Yhden korjauksen kautta onnistuin inssissä paremmin kuin kotona.

KISET

16.3.2002 kävimme hakemassa Ahaltek -ruuna Kisetin. Sovimme varkautelaisen omistajan kanssa, että Kiset asuisi tallissani kesään asti, jonka jälkeen omistaja tekisi päätöksen tulevaisuuden suhteen. Kiset jäisi minulle toistaiseksi ratsastettavaksi ja kilpailtavaksi. Kiset eli Eetu oli tuohon aikaan 9-vuotias ja kooltaan jonkin verran Morrista pienempi. Eetu oli asunut Varkauden alueella useamman vuoden, ja olin ollut muutaman kerran samoissa valmennuksissa Eetun entisen omistajan kanssa. Erikoisen kaunis väritys jäi helposti mieleen. Eetu osasi kyllä hypätä, mutta vauhtia oli usein liikaa ja puomit tippuivat helposti. 

Eetu oli kiltti käsitellä, mutta ratsastaessa hankalahko suustaan; välillä äärimmäisen pehmeä ja toisena hetkenä taas kuin puuta. Ja vauhtia tosiaan riitti. Testasin Eetun kanssa hackamoret omistajan suosituksesta, mutta päädyin sitten kuitenkin kuolaimillisiin suitsiin. Ahaltekin veri teki Eetusta hyvin eläväisen hevosen. Tämän otuksen selkään ei voinut nukahtaa hetkeksikään, sillä pienen kauniin ahaltek-ruunan mielikuvitus oli vertaansa vailla. 

18.3. Kävin kävelemässä Morriksen kanssa 1,5 tunnin lenkin. Ratsastin Eetulla ensimmäistä kertaa kentällä. Ravissa oli ok, väliltä tosi kiva ja rento. Laukassa taas melko jännittynyt, eikä tuntunut ollenkaan hyvältä. Illalla erotin aitaukset ja Morris pääsi omaan rauhaan.
23.3 Kansalliset Kimmoskilla. 110cm luokassa ratsastin huonosti sarjan A-osalle, mutta suber-Morris selvitti sarjan kunnialla. 120cm yksi pudotus, mutta sujuva ja hyvä rata. Morris oli todella rento ja mukava. Eetulla kävin illemmalla maastossa, kun kenttä oli ihan jäinen. 

14.4. Lähdettiin aikaisin aamulla äidin ja Eetun kanssa maneesille. Ravi ja laukka olivat suhteellisen hyviä ja hypyt menivät ok (vaikka edellisellä kerralla tuntui paremmalta). Ongelmia tuli suhteutetuilla linjoilla, sillä Eetu ryntäsi. Hyppelin lyhyitä ratoja noin metrin korkeudella ja tein monenlaisia harjoituksia pienemmillä esteillä. Maneesilta lähdettiin takaisin kymmenen jälkeen. Ratsastin Mortsalla reilun tunnin kentällä puomeja (erilaisia linjoja, välejä ja vaihtoja). Morris oli aivan suber!

24.4. Tehtiin Morriksen kanssa laukkatyöskentelyä kentällä melkein 40 minuuttia kentällä, jonka jälkeen kävin pitkän kävelylenkin. Laukka oli todella pontevaa molempiin kierroksiin. Eetu oli taas kamala. En saanut ponia sisälle. Kenttätreeni meni kuitenkin hyvin. Tehtiin väistöjä ja suoria linjoja. Laukka oli kiva myös oikeaan kierrokseen, ja muutenkin Eetu oli mukavan tasainen edestä. Vaikka tämän päivän teema olikin "säpsy & säiky". Kävin iltapäivällä kokeilemassa Joensuussa kahta estehevosta. Ja taas kerran jalkauduin kokeiltavan selästä hevosen kieltäessä. 

Tällä tempperamenttisellä ruunalla oli harvinaisen iso ego. Pienehkö tallinovi ei ruunalle passannut ja muistan istuneeni useampana iltana toista tuntia odottamassa, joko herra suostuisi kävelemään sisälle. Sisällä odottivat iltaruoat ja lepo, ja siitä huolimatta sisälle tuleminen oli vaikeaa. Varustin Eetun ratsastukseen usein ulkona, sillä en jaksanut yrittää saada pientä jättihevosta sisälle. Morris pelkäsi Eetua ja pakeni paikalta Eetun lähestyessä. Eetu ajoi huvikseen Morrista pois heinäkasoilta, ja ensimmäisten päivien päiväruokailut muistuttivat tehokasta kävelymaratoonia. Minun oli pakko jakaa tarha kahtia parin ensimmäisen päivän jälkeen.

Lastasin ponit muutaman kerran samaan traileriin ja ajoin Kimmon tallille ratsastamaan rataharjoituksia. Ensimmäiset estetreenit Eetun kanssa olivat kamalia. Kun lähestyin estettä, Eetu nosti pään ylös ja ampaisi täysille eteen. Voi miten helpolta hyppääminen tuntuikaan Morriksen kanssa! Opin kuitenkin nopeasti Eetun rytmin ja homma lähti sujumaan hallitun (ja välillä vähemmän hallitun) vauhdikkaasti. Eetu oli hyvin ketterä ja laukasta löytyi säätöä, kun vaan muistin edetä sujuvasti.

Eetu sopi minulle mainiosti esteillä, mutta oma osaaminen koulupuolella ei vielä riittänyt Eetun oikeaoppiseen ratsastamiseen. Ravityöskentelyt sujuivat yleensä hyvin, mutta treenivihkosta lueskeltuani huomasin, että laukka oli ollut usein ongelmallista. Eetu jännittyi helposti ja vastusteli erityisesti silloin, kun sen olisi tarvinnut pyöristää selkää ja rentoutua. Nyt ymmärrän paremmin, mutta silloin tuntui, että hakkasin päätä seinään. Hassua, miten vähän muistan näistä yksittäisistä treeneistä. 

Morris oli kuntoutunut syksyn ja talven aikana samalle tasolle edellisen kesän nivelrikkodiagnoosista huolimatta. Poni oli aivan innoissaan päästessään hyppäämään isompia esteitä. Hyppäsin paljon myös kotona, lumisella kentällä. Se ei menoa haitannut, vaikka hyppääminen olikin lähinnä yksittäisiä esteitä tai puomitehtäviä. Kävimme maneesilla keväällä muutamia kertoja kuukaudessa harjoittelemassa ratoja. Tosin Morris ei harjoitusta tarvinnut, sillä tämä poni osasi hypätä ihan miten päin vaan ja mitä vaan. Talvikauden treeniohjelmaan kuuluivat Kimmon estevalmennukset ja Satun koulutunnit. 

Kimmon maaliskuun kansallisten kilpailujen jälkeen hyppäsin Morriksella Kiuruvedellä, jossa sijoituin toiseksi junnujen kansallisessa 110cm luokassa. 120cm sijoituksesta meidät erotti yksi harmillinen tiputus. Esteet eivät tuntuneet enää isoilta (verrattuna edellisen vuoden järkytykseen), ja rata oli sujuvan hallittu. Huhtikuussa nappasin Kimmon tallilta voiton 110cm luokasta. 120cm radalla kohtaloksi koitui taas sarja. 

En muista, mistä tämä ongelma sarjojen kanssa sai alkunsa, mutta jonkun aikaa hermoilin erityisesti sarjaesteitä, ja tästä johtuen tein virheitä juurikin sarjalle sisäänratsastuksessa. Morris auttoi parhaansa mukaan ja ruunan uskomaton hyppykyky pelasti meidät monen monta kertaa huonoista ratsastuksistani huolimatta. Jälkeen päin en voi kuin ihmetellä ja ihailla sitä suurta sydäntä, jolla Morris aina hyppäsi.

Morriksen kilpailut menivät Eetun kilpailujen edelle, mutta alue- ja kansalliset kilpailut sattuivat sopivasti eri päiville. Kilpailin Eetun kanssa ensimmäisen kerran huhtikuussa Kimmon tallilla (80 ja 90cm) ja pari viikkoa myöhemmin Iisalmessa (90 ja 100cm). Hurjasta vähemmän hallitusta menosta huolimatta menestystä tuli. Yllätyksekseni voitin Iisalmessa 90cm luokan ja nappasin ensimmäisessä metrin luokassa junioreiden hallimestaruushopeaa.

Seuraavissa kisoissa Sorsasalossa olin 90cm luokan ykkönen yli 50 lähtijän joukosta. Starttasin myös 100cm luokan, jonka uusinnassa vino lähestyminen vei sijoituksen ohiratsastuksen takia. Kesäkuussa hyppäsin Hankasalmella puhtaasti 100 ja 110cm luokat. Eikä täältäkään palattu ilman ruusuketta. Ymmärtääkseni 110cm rata oli Eetun ensimmäinen tuolla korkeudella. Kimmon kesäkuun iltakisojen 110cm pääluokasta nappasimme valkoisen ruusukkeen.

Eetu osasi hypätä ja keskittyi hommaan hyvin. Se ei katsonut erikoisempia esteitä, vaikka säpsyi ja säikkyi muuten paljon. Eetun pieni koko oli iso etu, sillä nopeat käännökset ja hyvin etenevä sujuva hevosmainen laukka veivät meidät nopeasti maaliin. Eikä Eetu kyllä ottanut puomejakaan helposti alas. Edistyimme Eetun kanssa vauhdilla, sillä homma oli kiinni vain yhteistyöstä. Eetu oli ollut valmis jo pitkään, mutta sopivan ratsastajan puuttuminen oli tehnyt tulostasosta vähemmän mairittelevan.

Sorsasalossa hyppäsin Morriksella 120cm ja Eetulla voiton

Toukokuussa starttasin Morriksella ensimmäisen 130cm luokan. Jännitin kilpailua siitä hetkestä lähtien, kun lähetin ilmoittautumisen postitse. Ihan oikeasti. Näin jopa painajaisia kisoista ja siitä, miten myöhästymme tai miten unohdan radan. Itseasiassa nämä unet toistuivat pitkään ja vielä nykyään, monien vuosien startteja kokeneempana saatan nähdä kisaviikolla kisoihin liittyviä epämiellyttäviä unia.

Kisapäivä Korpilahdella oli sateisen synkkä. Kenttä oli märkä ja isot vesilammikot valtasivat tilaa hetki hetkeltä enemmän. Morris teki todella hienon yhden pudotuksen suorituksen 120cm luokasta. Olin kauhusta kankea kävellessäni 130cm rataa. Nyt kun katson treenivihkoon piirtämääni kyseisen luokan ratapiirrosta, voin sanoa, että rata oli oikeasti vaativa. Radalla oli sarjaesteen lisäksi kolmoissarja ja hyppyjä tuli kaikkineen 13. Esteet olivat oikealla korkeudella ja okserit oikeassa leveydessään. Olin aivan liian kokematon hyppäämään tuon tason 130-rataa, sillä enhän ollut koskaan aikaisemmin edes hypännyt kolmoissarjaa!

Mitä enemmän pelkään, sitä paremmin ratsastan. Morris oli aivan uskomaton. Kumipallo hyppäsi kaikki esteet vaivatta ilman kolautuksia. Ikävä kyllä en ollut itse niin hyvä ja möhlin molemmille sarjoille sisäänratsastukset. Hyppäsimme neljä ensimmäistä estettä puhtaasti. Radan viides este oli kolmoissarja (okseri - pysty - pysty), joka selvitimme virheittä toisella yrityksellä. Tämän jälkeen ratsastin puhtaasti viimeiselle esteelle nro.10, joka oli pysty - okseri -sarja. Jarrutin edeltävässä suhteutetussa välissä liikaa ja Morris hyppäsi A-osan lähes paikalta. Minun oli pakko kääntää Morris pois B-osalta. Toisella kerralla lähestyminen oli sujuvampi ja ylitimme sarjan puhtaasti laukaten maaliin.

Vaikka virhepisteitä tuli aikavirheet mukaan lukien 20, en olisi voinut olla tyytyväisempi! Olin voittanut itseni, ja Morris oli todistanut olevansa todellinen tähti. Muutama kokeneempi ratsastaja kävi kysymässä Morriksesta radan jälkeen. Jättisuuret hypyt ja mieletön halu hypätä eivät olleet jääneet huomaamatta. Tuohon aikaan ratsukko hylättiin vasta kolmannesta kiellosta, joten kaksi ohiratsastusta eivät olleet johtaneet suoritukseni hylkäämiseen. Tiettyä hulluutta - sitä esteratsastus vaatii. Ja sitä minulla oli vielä tuolloin. Ja täydellinen luottamus hevoseen. Näillä olimme selvinneet monista haastavista tilanteista ja tulisimme vielä selviämään jatkossakin.

Seuraavan 130cm luokan hyppäsin 26.5 Vaajakosken kansallisissa. Morris oli hyvässä iskussa ja teimme sujuvan nollan 120cm luokassa. 130cm rata oli samaa vaatimustasoa kuin Korpilahdella, mutta rytmi löytyi heti alusta lähtien ja ratsastimme puhtaasti maaliin! Tällä kertaa esteet olivat kyllä edelleen kunnioitettavan kokoisia, mutta eivät sentään pelottavan kauhistuttavia. AM5 - arvostelun takia jouduimme uusintaan. Hävisin voiton kokeneemmalle ratsukolle sijoittuen luokan kakkoseksi. Nappasin ensimmäisen sijoituksen 130-tasolla puhtailla suorituksilla. Voitto ei olisi voinut ilahduttaa enempää. 

Treenasin molempia hevosia vuoropäivinä kentällä ja maastossa. Tein paljon pitkiä maastolenkkejä ja vastapainona tehokkaita koulu- ja estetreenejä kentällä. Eetun kanssa hyppäsin kesällä 110-130cm tehtäviä. Juoksutin Eetua paljon tarhassa. Tarha oli sopivan mäkinen, mutta tasainen ja sopiva irrallaan juoksemiseen. Eetu kuunteli hyvin ääntä, ja liikkui mielellään ilman ratsastajan vaikutusta. Jostain syystä kentällä juostessa Eetu ei rentoutunut olenkaan niin hyvin kuin tarhassa juostessa.

Itku pitkästä ilosta. Morris alkoi taas liikkua alkuraveissa epätahdikkaasti, ja kävimme 7.6 Laukaalla. Onneksi rtg-kuvissa ei ollut muutoksia, joten selvisimme reissusta kipulääkekuurilla. Tiedossa olisi taas kävelyä ja kesästä nauttimista. Tupamäki arvioi, että voisin jatkaa esteharjoituksia kesän loppupuolella, jos epäpuhtaus ei jatku kipulääkekuurin jälkeen.

Kävin tällä kertaa klinikalla Morriksen kanssa kahdestaan. En ollut seurannut reittiä niin tarkasti aikaisemmin, sillä isä oli ajanut. Ajoin nohevana Pieksämäen ohitustietä ja unohdin kääntyä Lomatrio - huoltamon kohdalta Hankasalmen suuntaan. Epätoivo siinä meinasi tulla, kun tajusin olevani ihan jossain muualla, kuin matkalla Laukaalle. Isä ei osannut paikallistaa minua puhelimitse annettujen epämääräisten havaintojen avulla. Jotenkin onnistuin sitten kuitenkin päätymään Jyväskylän tiellä ja muutaman muun harhalenkin kautta olin klinikalla minuuttia yli sovitun ajan eli aamuyhdeksän.

Ennen juhannusta kävin Helsingissä moikkaamassa tuttuja poneja. Rambo oli vaihtanut keväällä omistajaa ja toimi nyt nuoren ponitytön oppimestarina. Olin todella iloinen uutisesta, sillä olin ystävystynyt uuden omistajan kanssa edellisenä kesänä Pornaisten työkomennuksella. Toki minusta oli kiva, että entinen ponini (tuolloin jo 19 vuotias) pääsi pois tuntihommista. Poikkesin samalla matkalla Jokelassa katsomassa Javelinia. Java oli juuri kengitetty ensimmäistä kertaa. Poni vaikutti uteliaan pirteältä, ja minulle jäi hyvä mieli tapaamisesta. 

Juhannuksena siirsimme hevoset takapihan laitumelle, jonne ukki oli rakentanut väliaidan. Liikutin Morrista kevyen normaalisti. Teimme pitkiä kävelylenkkejä maastossa ja kevyttä työskentelyä kentällä. Eetun kanssa treenasin kunnolla ja hyppäsimme 120cm radanpätkiä. Eetun omistaja oli päättänyt luopua Eetusta, ja tarjosi ruunaa minulle. Hinta olisi ollut todella edullinen (muistaakseni 3000 euron paikkeilla) tasoon nähden.

Tunnustan, että olen useamman kerran jälkeen päin miettinyt, miksi en ostanut Eetua itselleni. Olimme hyvä pari esteradoilla, ja olimme nousseet muutamassa kuukaudessa aluetason pienimmistä luokista isoimpiin luokkiin. Eetun hyppy oli nopea ja kevyt. En yritä arvailla, mihin asti Eetun kapasiteetti olisi riittänyt, mutta olisimme varmasti pystyneet kilpailemaan syksyllä 120cm luokkia. Olin käynyt kokeilemassa monia hevosia, eikä yksikään näistä ollut yltänyt edes Eetun tasolle Morriksesta puhumattakaan.

No, en kuitenkaan ostanut Eetua. En, vaikka hyvä hevonen oli tarjottimella edessäni. Luulen, että suurin syy päätökseeni oli Eetun haastava luonne ja herkkyys. En tykännyt Eetun jatkuvasta säpsyilystä enkä ymmärtänyt tätä hevosta tarpeeksi. Tähän asti kaikki aikaisemmat hevoseni olivat olleet hyvin rauhallisia ja hyvähermoisia. En ollut tottunut hevoseen, joka tuijotteli ja säikkyi jatkuvasti kaikkea. Tykkäsin hypätä Eetulla, mutta en tykännyt Eetusta hevosena.

Totuuden nimessä on pakko mainita, että ei ne hyppytreenit aina Eetunkaan kanssa niin hyvin sujuneet ;) Olin tehnyt isompaa ratatreeniä ja onnistunut möhlimään jonkun lähestymisen. Eetu hyppäsi kilttinä hevosena huonostakin paikasta, ja tällä kertaa horjahdin pahasti. Herkkä hevonen säikähti ratsastajan outoa liiketta ja ryöstäytyi hallinnasta. Päädyin alastulossa kaulalle enkä saanut korjattua tilannetta parin täyden laukkakierroksen aikana. 

Pelkäsin, että kaadumme villissä vauhdissa pienellä kentällä, joten hyppäsin pois (tai oikeammin sanottuna vain päästin irti..). Laskeutuminen ei onnistunut tasajaloin, joten tein muutaman hallitsemattoman voltin ja perusteellisen maakosketuksen. Siitäpä nuo mielenkiintoiset jälket leuassa ja nenässä sekä mustelmat käsissä ja kaulassa ovat tulleet.  

Heinäkuussa Morris muutti naapurin kesälaitumelle Ugrin ja Karkin luo. Hyödynsin heinäpeltojen mahdollisuuksia ja teimme tehokkaita koulutreenejä tilan omistajan laajoilla pelloilla. Morris laidunsi yötä päivää. Eetu oli löytänyt uuden omistajan Joensuusta, ja matkasi uuteen kotiin elokuussa. Tämän jälkeen en enää kuullut Eetusta mitään. 

LADY CHATTERLY

Tuohon aikaan en ollut kovin nirso hevosteni taustojen tai osaamistason suhteen. Morris tarvitsi kaveria laidunkauden päättyessä syyskuun alkupuolella. Etsin koko ajan enemmän ja vähemmän aktiivisesti toista kilpahevosta Morriksen kaveriksi. En siis halunnut sijoittaa rahaa uuteen projektiin, joten budjetti määritteli seuraavan hevoseni.

Entinen ravuri - siinä vastaus hevosta haluavan tyhjätaskun haaveisiin. En muista, miten löysin Ladyn. Olisinko huomannut ilmoituksen Keltaisen Pörssin hevoset - palstalta. Paljon mahdollista. Seurasin lehteä aktiivisesti, sillä tuohon aikaan lehden sivuilla oli paljon hevosen myynti-ilmoituksia. Lady Chatterly ei ollut onneton kartanon rouva vaan vuonna 1993 syntynyt reilu 150-säkäinen entinen ravuri ja siitostamma.

En kuunnellut vanhempia sen enempää kuin aikaisemminkaan, vaan nappasin pakettiauton pihasta ja kiinnitin trailerin vetokoukkuun. Päivä 11.9.2002, suunta Korpilahti ja taskussa 400 euroa rahaa, jolla meinasin ostaa seuraavan hevoseni. Nuori tallityöntekijä esitteli minulle Ladyn ja juoksutti tammaa hetken liinassa. Yllätyksekseni tammalla ei ollut ratsastettu, enkä halunnut tuossa tilanteessa kokeilla. Olin kahden vaihella, otanko tamman ja riskin, tuleeko siitä minkäänlaista ratsua. Aikaisemmat hevoseni olivat olleet valmiiksi koulutettuja ja osaavia ratsuja - tuleva koulutusprojekti mietitytti. Pähkäillessäni vaihtoehtoja tallityöntekijä mainitsi toisesta lähellä asuvasta hevosesta, josta omistajan olisi pakko päästä eroon vaikka ilmaiseksi.

Tämähän herätti kiinnostukseni ja ajoin seuraavaan paikkaan, noin 20 kilometrin päähän. Olimme saaneet tämän hevosen omistajan puhelimeen ja hän lupasi tulla näyttämään hevosta. Tilanne oli eriskummallinen. Olisiko taustalla ollut ero tai vastaava muutos, mutta tämä esittelijä ei varmaan ollut hevosia nähnytkään aikaisemmin. Iso lämminveriruuna laidunsi isolla laitumella ison lauman keskellä. Kävelimme katsomaan hevosta, joka vaikutti kiltiltä, mutta muuten laihalta ja takkuiselta. Minun kävi sääliksi hevosta ja harkitsin hetken, että olisin vienyt ruunan pois.

Mietteeni katkesivat nopeasti, sillä lauman johtajatamma ei suvainnut ulkopuolisia tunkeilijoita lauman jäsenten, edes sen heikoimman, lähelle. Tamma hyökkäsi korvat luimussa meitä kohti ja ilman kättä pitempää olimme armottomasti alakynnessä. Säntäsin juoksuun kohti laitumen reunaa, joka oli ikävän kaukana. Minulla ei ollut hätää, sillä johtajatamma oli ottanut esittelijämiehen silmätikuksi. Sydän kurkussa seurasin tilannetta laitumen reunalta ja pelkäsin, että tamma talloo miehen. Ei tallonut, mutta ei se kaukanakaan ollut. Päätös oli helppo, sillä en halunnut mennä takaisin laitumelle hakemaan ruunaa. Palasin ensimmäiseen paikkaan, lastasimme Ladyn kyytiin ja kurvasin kohti Varkautta.

Lady oli kovasukuinen ravuritamma, joka oli juossut yhden kauden ympäri Suomea ja Balttiassa. Tamman etujalat olivat kuitenkin heikot, ja Lady oli siirretty sukunsa vuoksi siitoskäyttöön. Lady. Etusääret olivat pitkät verrattuna vuohisiin ja sääri työntyi kaviota kohti tamman seistessä paikallaan. En yhtään ihmettele, ettei noilla jaloilla juostu pitempään. Ja ihmettelen, että huonorakenteista tammaa on käytetty siitokseen. Lady oli tehnyt kaksi varsaa, jonka jälkeen tamma oli unohdettu tallin perille. Lähes neljän vuoden seisominen näkyi lihasten puutteena.

Lady oli erittäin ystävällinen ja miellyttävä tamma. Ensimmäisenä viikkona juoksutin Ladya liinassa ja opettelimme äänikäskyjä. Seuraavalla viikolla nousin selkään. Ladyn mielestä homma oli harvinaisen selvä, ja tamma käveli kiltisti siihen suuntaan mihin ohjasin. Ensimmäiset ravipätkät olivat aavistuksen horjuvia, mutta hyvin nopeasti tämä ensiluokkainen entinen ravuri hoksasi, miten ratsastajan paino toimii ja miten se vaikuttaa raviaskeleeseen.

Laukkaharjoitukset aloitin irtojuoksuttamalla. Opetin tammaa nostamaan laukan äänellä tietyssä kentän kulmassa. En pystynyt vielä laukkuuttamaan Ladya liinassa, sillä laukka oli aivan liian iso ja vaati vauhtia kestääkseen laukkana. Siis edes nelitahtisena. Ei tämäkään juttu ollut Ladylle vaikeaa, ja laukka tuntui kehittyvän kierros kierrokselta. Pian Lady pystyi laukkaamaan useita kierroksia ilman täyttä vauhtia. Ei tarvinnut montaa kertaa pyytää, kun laukka nousi myös ratsain. Oppivainen ja älykäs lv-ratsuni yllätti minut monesti, ja muutti käsitykseni entisistä ravureista.

Olin ostanut Morrikselle seuraneidin ja itselleni jotain puuhasteltavaa siihen asti kun löydän paremman. No, asetelma muuttui hyvinkin nopeasti, sillä innostuin Ladyn kouluttamisesta. Tamman nopea oppimiskyky ja -halu motivoivat jatkamaan. Tykkäsin tehdä töitä tämän kiltin ja järkevän lv-tamman kanssa. Lady tykkäsi liikkua ja teki aina töitä mielellään. Luulen, että Lady oli kyllästynyt monivuotiseen tarhassa seisomiseen ja nautti kovasti yhteisestä puuhastelusta ja ohjatusta liikkumisesta. Lady ei kuitenkaan kiirehtinyt ratsastaessa, vaan kuunteli ohjastajaa eli ratsastajaa. Tämän lisäksi Lady oli erittäin herkkä suustaan (hyvällä tavalla), eikä kiikuttanut minua koskaan edes laukassa. Kun tamma sai enemmän voimaa, myös laukka hidastui ja muuttui lähes kolmitahtiseksi.

Päätin tehdä Ladysta estehevosen. Aloitimme esteharjoitukset puomeilla ja pienillä ristikoilla. Aluksi vaikeinta esteillä oli tasapainon säilyttäminen. Aloitin säännölliset irtohypytysharjoitukset lokakuussa ja rakensimme Teemun kanssa erilaisia tehtäviä muutaman viikon välein. Oli muistettava, että Lady oli seissyt neljä vuotta ja tehnyt sitä ennen kaksi varsaa, joten tamman kunto oli huono ja treeni oli mitoitettava sen mukaan.

Lady osoitti esteillä ravureille tyypillistä varovaisuutta ja jo muutaman hyppykerran jälkeen tamma lensi 120-130cm esteiden yli. Alla taidonnäyte 140cm korkean pystyn ylittämisestä. Ladyn irtohypyttäminen oli valaisevaa. Näiden kokemusten jälkeen en ole enää noteerannut ihmisten kommentteja siitä, mitä heidän hevosensa irtohyppäävät. Irtohypytys ei kerro hevosen hyppykyvystä eikä -halusta mitään (tekniikasta kylläkin). Ei Lady olisi ikinä pystynyt hyppäämään 130-140cm ratoja, vaikka tamma hyppäsi parhaimmillaan okseria, jonka takapuomi oli 150cm korkeudella. Irtohypytys on hyvää vaihtelua normaaliin treeniin ja erityisesti kokemattomille hevosille hyvä tapa harjoitella hyppäämistä ilman ratsastajan vaikutusta.

Syys-lokakuussa Lady treenasi 3-4 kertaa viikossa. Näistä pari kertaa oli ratsastusta ja pari kertaa liinassa ja irti juoksutusta. Lokakuun lopussa aloitimme maastolenkit. Lady pääsi maastoilemaan Morriksen kanssa pitkiä käyntilenkkejä. Välillä mentiin kovempaa. Joulukuussa tamman kunto oli selkeästi parempi ja Lady jaksoi laukata kentällä ratsastaja selässä ongelmitta. Vähensin liinassa juoksuttamista ja lisäsin ratsastuskertoja ja määriä. Joulukuussa tamma liikkui 4-6 kertaa viikossa.

Joulukuussa, vajaan kolmen kuukauden treenin jälkeen meno näytti enemmän ratsulta kuin ravurilta. Tosin hyppääminen, no jaa. Ei se joka kerta onnistunut niin mallikkaasti.. Alussa hyppäsin paljon pieniä esteitä ravissa. Vähitellen lähestymiset aloitettiin laukassa, jolloin käytin lähestymispuomeja 3-5 laukka-askeleen päässä esteestä. Näin minun ei tarvinnut laukata estettä kohti ja toivoa parasta, vaan pystyin auttamaan tammaa hyppypaikan suhteen ilman, että pystyin vielä säätämään laukkaa. Ladyn laukka kehittyi niin nopeasti, että pääsimme treenaamaan 80-90cm radanpätkiä pienellä lumisella kentällä jo joulukuussa.

Maa jäätyi jo lokakuussa 2002. Marraskuun lopussa oli ensimmäiset -20 pakkaset, ja joulusta helmikuun alkuun jatkui erittäin kova pakkasjakso (-25 - 35 astetta). Liikutin ahkerasti molempia hevosia, vaikka mittari olisi näyttänyt mitä. Tosin ratsastus oli kävelyä, ensin toisen kanssa, sitten kotiin lämmittelemään ja takaisin tallille kävelemään toisen hevosen kanssa. 

Poimintoja treenipäiväkirjasta:

27.11 Mollerolla vapaa. Ratsastin Ladyllä kentällä noin 40 minuuttia. Aluksi teimme isoja ympyröitä ja harjoittelimme taivutuksia. Lopuksi laukkasin kunnolla molempiin suuntiin ja hyppäsin laukassa pystyä, joka oli isoimmillaan 90cm!
28.11 Pitkä ja rauhallinen maastolenkki molemmilla (1,5 tuntia lähinnä kävelyä)
29.11 Juoksutin Ladya kentällä irrallaan ja hypytin ristikko - pysty - sarjaa. Tamma hyppäsi hienosti 120cm pystyjä molemmista kierroksista. Morriksen kanssa kävin maneesilla. Tehtiin 135-140cm lyhyttä ratatreeniä ja pollero oli aivan mainio. 

12.12 Laukkasin Morriksella kentällä ja tein erilaisia ympyröitä ja suunnanvaihtoja. Ladylla hyppäsin pystyä isolla ympyrällä ja laukka säilyi läpi kaarteiden. Lopuksi kokeilin 100cm pystyä ja siitäkin päästiin puhtaasti yli.
17.12 Todellinen tehovalmennus Satulla. Tehtiin Morriksen kanssa paljon voltteja ravissa ja laukassa, sekä siirtymisiä. Koko tunti täyttä toimintaa ja katsoin aina kelloa lyhyellä sivulla, milloin tunti viimein loppuu. Kello näytti menevän väärään suuntaan! Ladyn kanssa menin kentällä. Harjoiteltiin siirtymisiä ja laukassa muotoa. Tehtiin ensimmäisiä käynti - laukka - siirtymisiä ja tamma kuunteli hienosti. Oikein kiva tyty :)

23.12 Uuden hyppyenkat Ladyn kanssa!! Menin puomisuhteutettuja niin että molemmilla pitkillä sivuilla oli puomi - neljä laukkaa - pysty. Toiseen suuntaan hyppäsin metriä ja toiseen suuntaan 110cm. Laukka pysyi tasaisena puomien välissä ja jopa hyppyjen jälkeen. En olisi voinut kuvitella, että tämä ravurinraakki laukkaa ja hyppää näin hyvin 3 kuukauden opettelun jälkeen! Morriksen kanssa käytiin Satun valmennuksessa. Pakkasta melkein -20 astetta. 

1.1.2003 Pakkasta -27. Ratsastin Ladylla kevyesti kentällä ja otettiin muutamia laukkapätkiä. Morriksen kanssa kävin maastossa reilun tunnin kävelylenkin. 

24.1. Mollerolla laukkailua kentällä. Hyppäsin Ladyn kanssa kahta pystyä - toinen toisella pitkällä sivulla (110cm) ja toinen kahden puomin välissä (120cm). Väleihin tuli kaksi laukkaa. Ja tamma vaan hyppää! 

Haluaisin kuitenkin tähdentää, että todellisuudessa minun olemattomilla koulutustaidoillani ei ollut mitään tekemistä Ladyn huiman edistymisen kanssa. Olin ollut erittäin onnekas löytäessäni entisen ravurin, jolle oli mahdollista ratsastaa toimiva laukka. Tämän lisäksi Ladyn luonne oli erittäin sopiva aktiiviseen ratsastuskäyttöön ja esteiden hyppäämiseen. Lady ei koskaan hätäillyt tai kiirehtinyt, vaan teki kaikki asiat tasaisen rauhallisesti, kevyen herkästi. Uskon, että päättäväisyyteni ja monipuolinen tekeminen yhdistettynä Ladyn hyvään luonteeseen, kuuliaisuuteen ja tekemisen intoon tekivät tammasta turvallisen ratsun ja lähtökohtiin nähden yllättävän hyvän esteratsun.

En ollut kilpaillut Morriksella koko syksynä ja viimeiset kilpailut olivat olleet Vaajakosken kansalliset toukokuun lopussa. En muista enkä löydä syytä tähän treenivihkojen merkinnöistä - olin kuitenkin hypännyt Morriksella koko syksyn normaalisti lukuunottamatta normaalia hyppylomaa. Morriksen kilpailukausi jatkui tammikuussa Kimmon tallin aluekisoista, joissa hyppäsin pienet luokat. Halusin aina hypätä Morriksella kaksi luokkaa, sillä poni kävi ensimmäisessä todella kuumana ja rauhoittui vasta toisessa startissa, jolloin isompi luokka oli huomattavasti mukavampi ratsastaa.

Kävin Ladyn kanssa Kimmon valmennuksessa muutaman kerran. Lady hyppäsi kaikki kummallisetki esteet epäröimättä. Valmennukset sujuivat hyvin, ja Kimmon kommentit olivat suopeita. Helmi-maaliskuussa kävin molempien hevosteni kanssa maneesilla viikottain. Ladyn ensimmäiset estekisat olivat helmikuussa Kimmon tallilla, jossa hyppäsimme huiman 60 cm luokan puhtaasti. Maaliskuussa kilpailin Ladylla aluekisoissa 70 ja 80 cm luokat. Lady hyppäsi esteet huolellisen varmasti ja olin molemmissa luokissa ensimmäinen sijoitusten ulkopuolella. Morris kilpaili kansallisissa seuraavana päivänä. Nappasimme armeliaan C-arvostelun ansiosta sijoituksen 120cm luokassa.

Maaliskuun viimeiset kilpailut olivat Mikkelin Rouhialan tallilla. Kisapäivästä tuli pitkä, sillä hyppäsin sekä Ladylla että Morriksella kaksi luokkaa. Yllätyksekseni voitin Ladyn kanssa ensimmäisen, 80 cm tasolla hypätyn, luokan! Jännitin 90 cm starttia ihan turhaan. Lady teki tasaisen rauhallisen suorituksen puhtaalla radalla. Otin Morriksen kanssa yhden tiputuksen 110 cm luokasta ja jäimme niukasti sijoitusten ulkopuolelle. Ratsastin seuraavan radat tarkemmin, ja nappasimme voiton 120 cm luokasta.

Viimeiset yhteiset kilpailut hyppäsin 13.4 Pikkupihan tallilla Kuopiossa. Lähdimme matkaan aamulla ennen kahdeksaa. Hyppäsin Ladylla taas 80 ja 90 cm luokat, puhtaasti ja sujuvasti ilman sijoittumatta. Morris otti 110cm luokasta keltaisen ruusukkeen ja 120cm luokasta sinisen. Olin takaisin kotona yhdeksältä illalla. Ratsastin Morriksella myös sennujen hallimestaruuskultaa 20.4 Varkauden ratsastuskeskuksella järjestetyissä kilpailuissa. 110cm rata tuntui yllättävän isolta pienessä maneesissa. Myös Laukaalla (myöhemmin sortuneessa maneesissa) Morris oli huippukunnossa ja nappasi kaksi kakkossijaa tuplanollin huhtikuun lopussa.

Jatkoin hyppytreenejä Ladyn kanssa. Yhtenä petollisen kauniina huhtikuun päivänä tamma kompuroi esteen jälkeen ja kaatui polvilleen. Lady ei ontunut kaatumisen jälkeen, ja huokasin helpotuksesta. Seuraavana päivänä Lady ontui. Pakkasin tamman matkaan ja suuntasin Kuopion klinikalla, jossa röntgenkuvat paljastivat polven pystysuuntaisen murtuman!

Lady jäi nyt kahden kuukauden mittaiselle pakkolomalle, jonka jälkeen polvi kuvattaisiin uudestaan. Eläinlääkärin mielestä murtuman paikan ja suunnan huomioiden voisin pitää Ladya normaalisti ulkona karsinalevon sijaan. Polvi paranisi, jos se olisi parantuakseen. Lady vaikutti joka päivä yhtä harmistuneelta, kun ei päässyt enää mukaan lenkille. Tamma päätti liikuttaa itse itseään, ja aloitti pitkät kävelymaratonit. Onneksi kävelyvauhti oli riittävästi. Olin varma, ettei polvi tule enää parantumaan.

Morriksen kisakausi jatkui toukokuun 9. päivänä Lahdessa. Osallistuin isoihin kansallisiin, jossa kilpailin 120 ja 130 cm luokissa. Jättikisoissa oli kolmen päivän aikana melkein 800 lähtöä. Omat starttini olivat perjantai - iltana. Morris oli innoissaan, mutta hallinnassa ja hyppäsimme molemmissa luokissa sujuvat nollat. Suoritukseni eivät riittäneet lähellekään sijoituksia, mutta se olin enemmän kuin tyytyväinen. Edellisestä 130 cm luokasta oli aikaa lähes vuosi.

Jyväskylän kansallisista ratsastin sijoituksen 120 cm luokasta puhtaalla radalla. 130 cm luokassa otimme yhden puomin alas liian sujuvan suhteutetun takia. Tahkon kisoista Morris toi kotiin punaisen ja valkean ruusukkeen. Olin 120 cm luokassa neljäs ja 130 cm luokassa kolmas! Morris hyppäsi myös puolipitkän vesiesteen epäröimättä. 14.6 kilpailin Iisalmessa. Hyvistä radoista huolimatta olin molemmissa luokissa ensimmäinen ei-sijoittunut. Silloin harmitti, nyt huvittaa.

Selatessani kevään 2003 kilpailutuloksia, en voi kuin ihmetellä, miten tasaisen varmasti ja tarkasti Morris hyppäsi. Vaikka olen kilpaillut vastaavalla tasolla nyt myöhemmin, en ole päässyt lähellekään samaa tulostasoa. En, vaikka osaamiseni on tässä vaiheessa paljon pitemmällä kuin tuolloin laukatessani tuulispäänä Morriksella kohti jättimäisiä esteitä.

Kiuruveden juhannuskilpailuissa hyppäsin sijoituksen 120 cm luokassa. Tällä kertaa tuplanollat 130 cm luokassa ei riittänyt sijoitukseen. Hyppäsin Morriksen kanssa myös Savonlinnan Opera Games - kilpailuissa heinäkuun alussa. 130 cm luokassa viimeinen linja pystyltä sarjalle (pysty - okseri) koitui kohtaloksi. Etäisyys olisi ollut Morrikselle pitkää neljä askelta, joten otin väliin viidennen askeleen. Tein ratkaisun liian myöhään, ja edessä oli pitkä sarjaväli. Morris teki b-osan okserille jättimäisen hypyn, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta okserin takapuomi putosi.

Tässä vaiheessa 130 cm radat eivät enää tuntuneet korkeilta. Olimme löytäneet sujuvat rytmin. Morris kuunteli, minä ohjasin ja Morris hyppäsi. Morris rakasti hyppäämistä. Estekorkeudella ei ollut mitään väliä, sillä Morris hyppäsi isotkin esteet reilulla ilmavaralla. Harvassa olivat kolautukset pudotuksista puhumattakaan. Pudotukset johtuivat poikkeuksetta liiasta vauhdista tai niistä mahdottomista paikoista, joihin Morris välillä joutui. Vaikka olisin ratsastanut esteelle huonoon paikkaan, Morris yritti aina kaikkensa päästäkseen puhtaasti yli.

Tämän kisakauden viimeiset kansalliset kilpailut hyppäsin Korpilahdella 14.7. Morris oli edellisellä viikolla teutaroinut yöllä karsinassa, rikkonut karsinan ovet ja irrottanut takakengän. Takajalassa oli hirmuinen turvotus, mutta onneksi vain pintanaarmuja. Kylmäsin jalkaa pari kertaa päivässä ja sain turvotuksen laskemaan kevyellä liikutuksella. Korpilahden kisapäivä oli helteisen paahtava. Lähdimme matkaan hyvissä ajoin, sillä pysähdyin matkalla taluttelemaan Morrista. Kisat olivat pahasti aikataulusta jäljessä. Morris ei tykännyt ylimääräisestä odottelusta, vaan kuumeni mahdottomaksi. 120 cm rata oli holtittoman vauhdikas ja tulos huonoin pitkään aikaan (kaksi puomia alas). 130 cm radalla Morris oli jo paljon kuuliaisempi ja hyppäsi erinomaisesti. Uusin edellisen vuoden huonon ratsastuksen kolmoissarjalle, ja pakotin Morriksen ottamaan yhden puomin alas. Muuten selvisimme 13 hypyn radasta puhtaasti. Rata oli vaikea, ja vain kaksi ratsastajaa hyppäsi radan paremmalla tuloksella. Morris kantoi ylpeänä hienoa valkoista ruusuketta ja hymyilevää ratsastajaa kunniakierroksella.

Teemu ja Morris

Kevät 2003 jää mieleeni myös ylioppilaskirjoitusten ja pääsykokeisiin valmistautumisen aikana. Lukukausi oli ollut varsin helppo, sillä urakoin lukiossa suurimman osan kursseista kahden ensimmäisen vuoden aikana. Ennakko-odotuksista poiketen kirjoitin huonosti. Äidinkieli ja reaali jäivät ärsyttävästi pisteen päähän laudaturista, lyhyt matematiikka meni huonosti (M), samoin ruotsi (C) ja englanti (B). Olin jo ensimmäisenä vuonna haudannut ajatukset eläinlääketieteellisestä, sillä matemaattiset aineet eivät kiinnostaneet. Lukio vei lukuhalut ja muu elämä oli opiskelua kiinnostavampaa. Minulla ei ollut mitään ajatusta siitä, mitä haluaisin tehdä lukion jälkeen.

Lukiossa kiinnostukseni psykologiaa kohtaan kasvoi. Kävin pääsykokeissa sekä Joensuun että Jyväskylän yliopistoilla. Jyväskylän opiskelupaikka jäi parin pisteen päähän. Näin jälkikäteen voin tunnustaa, että en tosissani edes yrittänyt päästä sisälle. Kävin pääsykokeissa, jotta voisin sanoa tehneeni niin. En tosiaan tiennyt, mitä halusin. Tiedänkö sitä vieläkään.

Kesä oli kiireistä aikaa. Aamut alkoivat viiden jälkeen, sillä olin ollut toukokuusta lähtien mukana peltotöissä. Olin Saahkarissa aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Olin jo edellisenä syksynä muuttanut epävirallisesti Kuvansiin, ja yövyin enää harvoin kotona. Äiti auttoi hevosten hoitamisessa, ja kesää lukuunottamatta olimme jakaneet aamu- ja iltavuorot hevosten hoidossa. Äidin apu oli korvaamatonta.

"Anna Elinan.. lauantaina .. kotiimme

Saahkarlahteen" 

Kesäkuun viimeisellä viikolla pakkasin Ladyn traileriin ja ajoin Sorsasaloon. Polvesta otettiin uudet kuvat ja murtuma oli parantunut! Runsaasta päivittäisestä kävelystä huolimatta luutuminen oli ollut enemmän kuin kelvollista. Tämä oli eläinlääkärin mielestä erittäin hyvä merkki tulevaisuuden käytön kannalta. Heinäkuun alkupuolella Lady aloitti kevyet maastotreenit ja kouluharjoitukset kentällä. Ensimmäiset estetreenit tehtiin heinäkuun lopussa. Tauko oli kaikesta huolimatta tehnyt hyvää, sillä laukka oli saanut aivan uutta muotoa.

Olin sopinut vieväni molemmat hevoset naapuriin kesälaitumelle. Viivytin laidunkauden alkua, sillä koko kesäkuu ja heinäkuun alku olivat inhottavan sateista ja kylmää aikaa. Tarhoihin ei ollut menemistä ilman kumisaappaita. Sadetta riitti jokaiselle päivälle. Heinäkuun puolessä välissä sää muuttui aurinkoisen kuumaksi, ja hellettä riitti pitkälle syksyyn. 21.7 oli odotettu päivä, jolloin Lady ja Morris kirmasivat kesälaitumelle Ugrin seuraksi. Lady vahti Morrista tauotta eikä päästänyt Ugria lähellekään.

Ladyn sairasloman aikana olin ehtinyt miettimään tamman tulevaisuutta ja päättänyt etsiä Ladylle uuden kodin. Röntgenkuvat määräisivät tamman käyttötarkoituksen. Olin päässyt Morriksen kanssa isompien esteiden makuun, eikä meillä olisi ollut Ladyn kanssa mitään mahdollisuutta nousta lähellekään niitä korkeuksia. Olin erittäin tyytyväinen, ettei Ladya ollut tuomittu seurahevosen rooliin. Olisi ollut sääli jättää tamma taas kerran seisomaan.  Älykäs lämminverinen oppi asiat nopeasti ja halusi miellyttää ratsastajaa. Kevyen ja herkän tamman kanssa oli mukava tehdä töitä. Oli kuitenkin aika mennä eteenpäin.

Laitoin heinäkuun loppupuolella Ladysta ensimmäisen myynti-ilmoituksen. Ennen oikean ostajan löytymistä Ladya kävi koeratsastamassa useampi henkilö. Olin yllättynyt kiinnostuksesta, jota ihmiset osoittivat entistä ravuria kohtaan - varsinkaan, kun myyntihinta ei ollut halpa taustoihin nähden.

Uuden estehevosen ostaminen oli jo muuttunut ikuisuusprojektiksi. Selailin edelleen laiskasti myynti-ilmoituksia ja kävin satunnaisilla koeratsastuksilla. Matkasin keväällä Kuopioon kokeilemaan nuorta ruunaa. Tämä hevonen ei ollut lähelläkään sitä, mitä etsin. Myyjä esitteli samaan aikaan kokeneempaa kilpahevosta toiselle ostajalle. Hommasta ei tullut mitään, sillä komea ori ei kestänyt kokemattoman ostajaehdokkaan käsissä. Myyjä kysyi, haluaisinko kokeilla myös toista hevosta. Luulen, että omistajat halusivat todistaa hevosen hyppykykyä ostajalle, joka taas ei pystynyt ainakaan tuolla kerralla hyppäämään. Myyjän tytär, jonka kilpahevosena ori oli toiminut, oli vasta metrin tasolla. Sanoin myyjälle, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta ostaa tuon hintaista ja -tasoista hevosta, mutta sain silti luvan kiivetä selkään ja kokeilla.

Muistaakseni tämä hevonen oli hypännyt muun muassa Tallinna Horse Show - pääluokassa ja kilpaillut Balttiassa 150 cm tasolla. En ollut koskaan aikaisemmin ratsastanut oikealla kilpahevosella. Kuuliainen ja kyvykäs ori kuljetti minut useamman kerran puhtaasti yli jättimäisten esteiden (esteitä nostettiin pystynä ja okserina 150 cm asti). Hyppääminen oli helppoa ja vaivatonta. Olin tottunut Morriksen vauhtiin, joten ori tuntui vain tasaisen reippaalta. Keskityin ohjaamaan estettä kohti ja rutinoitunut kilpahevonen hoiti loput. Luulen, että tämä ori oli ainoa niistä useistakymmenistä koeratsastetuista hevosista, jonka kanssa olisin todellakin päässyt jatkamaan siitä, mihin olin Morriksen kanssa päässyt. En ollut vielä osannut kahdehtia toisten hevosia tai menestystä, enkä ollut ymmärtänyt, että toiset voivat hankkia halutessaan gp-tason hevosen 90 - 100 cm luokkia varten. Tällä kertaa törmäsin elämän realiteetteihin kipeästi. Luin myöhemmin luotettavan hevostalli.netin kautta, että tämä hevonen oli päätynyt osaamattomiin käsiin ja kilpaura oli päättynyt siihen.

Elokuun alussa suuntasin Helsinkiin nuorehkon kenttäruunan perässä. Soitin matkalta nimekkäälle myyjälle, joka kertoi että oli jo myynyt hevosen (vaikka sovimme kokeilusta edellisenä iltana) eikä ollut voinut soittaa minulle kadotettuaan numeroni. Olin ajanut jo Mäntsälään, enkä halunnut kääntyä kotiin tyhjin käsin. Olin kuullut, että Klaukkalan alueella oli uusi hevosvälittäjä, joka toi hevosia Balttiasta Suomeen. Selvitin numeron ja soitin myyjälle, joka toivotti minut tervetulleeksi kokeilemaan hevosia saman tien. Koeratsastin kolme nelivuotiasta ja yhden kuusivuotiaan. Ensimmäinen nelivuotias oli pelottava kokemus. Pääsin selkään ja hevonen lähti painamaan täysillä ympäri kenttää. Meni useampi kerros ennen kuin sain hevosen ympyrää pienentämällä hiljentämään vauhtia. Myyjä nappasi ohjista kiinni ja pyysi minut heti alas selästä. Ehkä (ja todennäköisesti) tällä hevosella ei ollut vielä ratsastettu kovin montaa kertaa. Seuraavat kokeilut sujuivat paremmin, ja tykkäsin kovasti kuusivuotiaasta tammasta. Hinta tuntui kuitenkin reilulta hevosen tasoon nähden.

Jatkoin neuvotteluja myyjän kanssa, ja hevoselle tehtiin ostotarkastus. Ajoin ilman traileria Klaukkalaan tekemään hevoskauppoja (sillä syystä, jota en millään muista, traileri oli ollut lainassa ja lainaaja palautti trailerin edeltävänä päivänä myyjän pihaan). Minulla oli taskussa ylioppilasjuhlista saadut lahjarahat - eli vähän enemmän kun hakiessani Ladya edellisenä syksynä. Olin sanonut myyjälle, että haluan vielä koeratsastaa hevosen uudestaan ennen kuin teen lopullisen päätöksen.

Toinen koeratsastus oli pettymys. Herkkä ja kevyt tamma tuntui maantiejyrältä, joka pudotti melkein kaikki hypätyt esteet (80 - 100 cm). Vatvoin asiaa toista tuntia ja myyjä hermostui. Kyllästyin pakkomyyntiin ja jätin kaupat tekemättä. Sain myyjän uhkailut ja kiukun niskaani. Ehkä hevosessa ei ollut mitään vikaa. Ehkä en vain osannut arvioida nuorta hevosta ja hevosen kapasiteettia tarpeeksi. En ollut varma ja tällä kertaa se riitti. Samainen myyjä toimii muuten edelleen, tosin eri paikassa ja eri periaatteella. Enää hän ei osta hevosia itselleen vaan ottaa halvat Balttian tuonnit myyntivälitykseen. Kätevä tapa kiertää vastuu.

Jostain syystä kypärä alkoi jäädä pois päästä niin sileällä kuin hypätessä. Hölmöä ja vaarallista. Edellisessä kuvassa muistutan jo balttian myyntivideoista tuttuja miesratsastajia, jotka hyppäävät verkkareissa ja tennareissa, tietysti ilman kypärää. Olin tuolloin liian itsevarma ja typerän piittaamaton omasta turvallisuudestani. Toivottavasti kukaan ei ota tästä mallia!

Ladyn ensimmäinen kouluvalmennus oli Satun tallilla 13.8, jonka jälkeen kävimme pari kuukautta säännöllisesti koulutunneilla. Ladyn kanssa oli mukava matkustaa. Tamma lastasi itse itsensä eikä hätäillyt missään. Pärjättiin siis hyvin kahdestaan. Morrikselle laidunkausi ei ollut tehnyt hyvää. Hevoset liikkuivat laitumella paljon, eikä Morris saanut levättyä tarpeeksi. Etuset alkoivat kipeytyä, ja Morris vietti useimmat yöt yksin tallissa.

PALOME

Tämä hevonen tuli minulle oikeastaan vahingossa. Olin nähnyt alkukesästä kiinnostavan myynti-ilmoituksen ja soittanut myyjälle. Palome oli kokeiltavissa Tahkon ratsastuskeskuksessa, jossa tamma toimi ratsastuslukiossa opiskelevan ratsastajan ratsuna. Myyjän rahat eivät kuitenkaan enää riittäneet tallimaksuihin. Ajoin Tahkolle ennen juhannusta. Herkkä ja kevyt tamma toimi mukavasti, vaikka en hypännyt isoja esteitä. En kuitenkaan kiinnostunut hevosesta sen enempää, sillä hinta oli korkea olemattomiin näyttöihin nähden (ei kilpailutuloksia Suomessa), ja ratsastaja kertoi muutamista ratsastuksellisista ongelmista, jotka jäivät mietityttämään.

Olin juuri perunut kaupat Klaukkalan nuoresta hevosesta kun Palomen omistaja otti uudestaan yhteyttä. Palome oli haettu Tahkolta koeajalle, mutta ostajat halusivat palauttaa hevosen. Se ei vastannut heidän tarpeitaan. Myyjällä ei ollut paikkaa tammalle, joten hän tarjosi sitä minulle muutaman kuukauden koeajalle. Ajattelin, että en menetä mitään, jos suostun ottamaan hevosen kokeiltavaksi. Ladyn kaupat oli sovittu jo elokuun puolivälissä, joten arvelin, että pärjään hetken kolmen hevosen kanssa. Tietysti Ladyn kauppa peruuntui heti sen jälkeen, kun olin lupautunut ottamaan Palomen. Jouduimme sitten kuitenkin laajentamaan tallia, taas kerran. Kolmas karsina rakennettiin Morriksen karsinan viereen. Käytävä tyhjennettiin romuista, ja nyt koko navetta oli käytössäni.

Palome muutti meille 6.9.03. Samana päivänä pidin tuparit Evantorilla, jonne olin muuttanut Kuvansista - tosin en edelleenkään virallisesti. Kaiken lisäksi helsinkiläinen ystäväni oli saapunut viikonloppuvierailulle, joten tekemistä riitti. Karsina valmistui lauantaina aamusta, ja illalla sain kaikki kolme hevosta yöksi talliin. Ladyn ja Morriksen laidunkausi oli päättynyt viikkoa aikaisemmin. Opiskelupaikkaa vaille jääneenä voisin nyt keskittyä vain ja ainoastaan hevosiin. Tarvitsin kuitenkin rahaa, ja olin seurannut keväästä lähtien työpaikka-ilmoituksia.  Aloitin syksyllä työt RAY:n pelinhoitajana. Väliaikaiseksi tarkoitettu pesti venyi seitsemään vuoteen.

Palome oli merkillinen hevonen. Palomen omistaja oli vielä merkillisempi tapaus. Kun edelliset ostajat toivat tamman meille kotiin, sain lappusen, jossa oli molemmin puolin tarkasti määriteltyjä hoito-ohjeita. Enkä minä silloin tajunnut, että asiassa on saattaisi olla jotain vikaa.  Kiukkuisen oloiset tuojat eivät sanoneet minulle sanaakaan, vaan iskivät narun kouraan. Narun, jonka päässä oli hevonen. Varusteet tyrkättiin tien varteen ennen kuin merkillinen seurue kaahasi renkaat paukkuen pois.

Ohjeissa luki, että Palomea on juoksutettava liinassa vähintään 20 minuuttia ennen ratsastusta, joka kerta. Ennen treeniä tammalle piti laittaa loimi selkään tunniksi tai mielellään pitemmäksikin aikaa (myös kesällä). Ensimmäinen vartti piti ratsastaa rennosti löysin ohjin ennen kuin voi alkaa vaatia lyhyempää muotoa. Hassulta tuntui myös kohta, jossa mainittiin, että Palomelle on hyvä antaa muutaman kuukauden mittaisia lomia muutaman kerran vuodessa (?!). Ohjelista tuntui loputtomalta. Harmikseni en ole säilyttänyt sitä, vaikka yleensä taltioin huolella kaikki hevosiini liittyvät paperit. En osannut laskea asioita yhteen, mikä nyt jälkiviisaana tuntuu hassulta. Nyt asioita miettiessäni olen varma, että Palomen selässä oli jotain vikaa. Omistaja on varmasti tiennyt tämän, mutta jättänyt asian syystä tai toisesta kertomatta.

Palome oli suhteellisen kiltti, mutta epäluuloinen ja ailahtelevainen. Arvaamattomuudesta kertoivat satunnaiset hammasmerkinnät reisissäni ja käsivarsissa. Palome oli tasaisen reipas ratsastaa ja kevyt pohkeelle, vaikka välillä tamman päänsisäinen elämä aihetti ylimääräisiä sydämenlyöntejä ratsastajalle etenkin maastossa. Tammamainen tamma kiukutteli huonoina päivinä, eikä halunnut tehdä mitään. Hyvänä päivänä taas kaikki oli helppoa ja vaivatonta. Kymmenvuotias Palome oli vähän Morrista isompi, noin 160 cm korkea. Palomen sukulinjoissa oli paljon täyttä verta (isä xx) ja arabia (emä ox / xx). 

Otteita treenivihkosta (melkein kuin nykyisestä elämästäni): 

8.9.03. Tallipäivä alkoi yhdeksältä. Siivosin karsinat ja laittelin ruoat valmiiksi. Aloitin Morriksesta. Laukkasin kentällä noin 40 minuuttia  ja tehtiin paljon taivuttelua ja vastalaukkoja. Morris liikkui hyvin, vaikka oikea kierros oli jäykempi. Ladyn kanssa kävin Satun koulutunnilla. Harjoiteltiin vastalaukkaa, väistöjä ja keskiravia. Lady oli hieno! Palomen kanssa treenasin kentällä puomeja ja otin muutamia pikkuhyppyjä. Vaikuttaa vähän tammamaiselta, mutta meni ok ja kuuntelikin ihan hyvin. Eikä saanut mitään vauhtikohtauksia.. Kello oli yli 16, kun sain kaikki hommat valmiiksi. 

11.9.03. Aamutalliin puoli kahdeksalta. Ratsastin ensin Ladylla ja mentiin rataharjoituksia 80 - 90 cm esteillä. Lady oli ihanan kuuliainen ja innokas. Morriksen kanssa kävin kävelemässä 1,5h maastolenkin vanhalla Karjalantiellä, jonka jälkeen pidin ruokatauon. Palomen kanssa ensimmäinen koulutunti Satulla, ja oli raskasta. Puutteita perusratsastuksessa - molemmilla! Kuljetukset sujuivat oletettua paremmin. Kotona viideltä. 

15.9.03. Tulin kotiin kasin tienoilla ja suoraan aamutallia tekemään. Juoksutin Ladya puoli tuntia, jonka jälkeen Palome traikkuun ja valmennukseen Kimmon tallille. Hypättiin 90 - 100 cm tehtäviä ja maksimissaan noin 120cm. En yllättynyt, kun Kimmo arvioi kapasiteetin olevan hyvinkin rajallinen. Olin kotona yhden jälkeen ja istuin iltapäivän koneella. Ratsastin Morriksen illalla ja kävin laukkaamassa läheisellä pellolla lujaa. Hevoset sisälle iltakasilta, ja yöksi Päikkäriin.

21.9.03. Kisat VUR. Lady pelkäsi yleisöä, eikä päästy viidennestä esteestä yli 70cm luokassa. Ostaja oli paikalla katsomassa (hah, menneisyys näyttää toistavan itseään - Winskin kanssa kävi -13 syksyllä ihan samalla tavalla Savonlinnassa, tosin pääsin silloin vain ekan esteen yli ostajan ollessa katsomassa!). 80cm meni paremmin, ja vain viimeinen este putosi. Harmitti ihan kamalasti. Palomella oli vapaa ja Morriksen kanssa kävin pitkän maastokävelyn. 

Syyskuun lopussa käytin Palomen Kuopion klinikalla ostotarkastuksessa. Klinikkalausunnosta ei löytynyt mitään huomautettavaa. Olimme sopineet klinikkareissusta omistajan kanssa, sillä vaikka en olisi ostanut Palomea, tamma olisi jäänyt minulle myyntiin ja tässä tapauksessa terveydentilan selvittäminen oli järkevää. Olin tehnyt tarjouksen ensimmäisen kuukauden jälkeen, mutta myyjä hermoistui ja löi luurin korvaan. Palomen koeaika venyi kahteen kuukauteen. Tuona aikana kävin esittelemässä Palomea muutamille ostajaehdokkaille Satun tallin maneesissa, mutta herkkä tamma ei tykännyt vaihtuvista ratsastajista. 

Kävin koko syksyn Ladyn ja Palomen kanssa säännöllisesti Satun tunneilla. Palome treenasi myös Kimmon estevalmennuksissa. Lady toimi kuin kello, Palome oli taas äärimmäisen epätasainen. Palome jaksoi keskittyä paremmin, kun laukkasin välillä kunnolla ja otettiin kouluväännön väliin muutamia hyppyjä. Morriksen kanssa keskityin pitkiin maastolenkkeihin ja sileätyöskentelyyn isoilla pelloilla. Sopivia kilpailuja ei ollut lähellä, ja halusin antaa Morrikselle pitemmän hyppytauon.  Morris kilpaili syksyn aikana muutaman yksittäisen startin 110 - 120 cm tasolla napaten sijoituksia. 

 Laitoin Ladyn uudestaan myyntiin lokakuun alussa. Ensimmäiset kokeilijat tulivat lokakuun toisella viikolla. Tamma, joka oli aina tähän asti tullut luokseni tarhassa, ei antanut kiinni sitten millään. En edes makupalojen avulla. Selitä sitten siinä ostajille, ettei tämä ole koskaan ennen tehnyt näin. Se olikin muuten ensimmäinen ja viimeinen kerta.

Olin saanut jarruttoman Jetan tilalle vanhan mersun. Tämä peli ei kuluttanut polttoainetta nimeksikään, ja ajokilometrejä kertyi melkoisesti. Päiviönsaaresta Saahkariin ajoi alle kymmenessä minuutissa, joten saatoin käydä tallilla useamman kerran päivässä. Yhtenä lumisena lokakuun aamuna sain puhelun äidiltä 7.20. "Tule heti kotiin, kaikki hevoset ovat karanneet." Siinä ei mennyt pitkään, kun hyppäsin sängystä ylös ja painelin tallille. Äiti näytti suunnan, ja lähdimme porukalla katsomaan, mistä onneton lauma löytyisi. Toki aavistelin, että Morris oli vienyt tammaneidit laiduntamaan, sillä lumen alta pilkotteli vielä jäätyneitä heinänkorsia. Hevoset olivat edenneet vauhdilla, sen kertoivat kavionjäljet kylätiellä.

Ajoimme reipasta vauhtia yli kaksi kilometriä ennen kuin hevoset löytyivät. Kaikki kolme kavioeläintä vaelsivat varsin tyytyväisen näköisenä jättimäisellä laidunpellolla, kylän kauimmaisessa reunassa. Pyydystimme lauman neljän ihmisen voimin. Onni onnettomuudessa, sillä kukaan ei ollut vahingoittunut emmekä olleet aiheuttaneet kenellekään aineellista vahinkoa. Morris tepasteli rempseästi luokseni ja kertoi, ettei ollut tyytyväinen laidunkauden päättymiseen. Sitä äiti ei minulle kertonut, miten oli mahdollista, että kaikki kolme hevosta olivat päässeet karkuun. Morris ja Lady tarhasivat omassa tarhassaan ja Palome omassaan.

Syksy oli masentavan sateinen. Lumi tuli aikaisin lokakuussa. Olen kirjoittanut treenipäiväkirjaan 21.10, että lumi ja pakkanen on ja pysyy. Tein Palomesta kaupat 24.10.03. En uskonut, että Palomesta tulee kunnon kilpahevosta. Palome oli kuitenkin osaava ja laadukas tamma, jonka kanssa luulin pääseväni pitemmälle kuin Ladyn kanssa. Olin ehtinyt tutustua tammaan parin kuukauden ajan, enkä ollut havainnut sen suurempia ongelmia. Palomen mukana sain uudenveroisen Prestigen estesatulan ja ison kasan laadukkaita varusteita. Jo tämä seikka teki kaupasta kannattavan. En kuitenkaan osannut edes arvata, miten kivinen tämä tie tulisi vielä olemaan.

Ja sitten ongelmat alkoivat. Satun tunti meni muuten hyvin, mutta Palome ei suostunut hyppäämään pientä okseria. Ei, vaikka puomit olivat melkein maassa. En vielä miettinyt asiaa sen enempää. Seuraavat koulutunnit ja hyppyharjoitukset sujuivat ongelmitta. Palome oli vielä ailahtelevaisempi jos mahdollista. Välillä tamma liikkui rennosti ja hyvin tuntumalla, toisena päivänä vastusteli kaikkea. Stoppailu alkoi lisääntyä. Välillä Palome hyppäsi ongelmitta ja välillä ei yhtään mitään. Hyppäsin Palomella ensimmäiset kisat marraskuussa Satun tallin maneesissa 70 - 80 cm luokassa. Jäimme kolmannelle esteelle. Kävin ensimmäistä kertaa Tuomaksen valmennuksessa joulukuun viimeisenä päivänä, ja ongelmat oksereilla jatkuivat.

29.11.03 Osallistuin ensimmäisen kerran Warkauden urheiluseurat Ry:n järjestämään gaalaan liikuntatalolla, jossa minut palkittiin 17 - 20 vuotiaiden nuorten ikäluokan parhaana esteratsastajana.

Viime hetken yhteisiä poseerauksia

Olin syyskuusta lähtien vuokrannut Ladya 2 - 3 kertaa viikossa, sillä Morriksen ja Palomen päivittäiset ratsastukset veivät tarpeeksi aikaa. Kävin Morriksen kanssa maastossa 3 - 4 kertaa viikossa. Pitkät maastokävelyt olivat erinomainen keino liikuttaa Morrista kuormittamatta etujalkoja tarpeettomasti. Morriksen kanssa lenkkeilyyn meni aina vähintään 1,5 tuntia ellei enemmänkin - vapaapäiviä en antanut, sillä jo tuolloin Morris tuntui selkeästi huonommalta vapaapäivän jälkeen. Nautin hetkistä Morriksen kanssa, enkä kiirehtinyt ellei ollut aivan pakko. Morris oli turvallinen maastoratsu, sillä se ei säikkyillyt tai pelännyt mitään. Enemmän ongelmana oli kiirehtiminen takaisin tallille. Ratsastin aina pois tallilta ja talutin Morriksen takaisin, jos kävely oli pelkkää tanssimista.

Lady oli hyvässä kunnossa. Ladyn kanssa tekeminen oli aina helpon vaivatonta ja mukavaa, vaikka oma kiinnostukseni oli jo muualla. Taas yhdet kokeilijat olivat käyneet koeratsastamassa Ladyn joulun jälkeen ja ihastuneet kovasti tamman rauhallisen ystävällisestä luonteeseen. Neuvottelimme toista viikkoa kaupan yksityiskohdista. Lopulta suostuin kolmen viikon koeaikaan käsirahaa vastaan. Lastasin Ladyn traileriin 6.1.2004, ja suuntasin kohti Iisalmea. Kolme viikkoa kului, eikä Lady enää tullut takaisin. Kävin katsomassa tammaa muutaman kerran kevään aikana, ja kaikki osapuolet vaikuttivat tyytyväisiltä kauppaan.

Alkuvuosi meni tutulla rytmillä. Päivät hevostelin ja arki-illat istuin iltalukiossa preppaamassa englantia, matematiikkaa ja fysiikkaa. Keskiviikosta lauantaihin istuin yöt baarissa Black Jack -pelipöydän ja rulettipöydän ääressä.

Morris oli hyppylomalla koko talven. Päivittäinen liikunta koostui vaihtelevista maastotreeneistä ja sileätyöskentelystä. Tein Morriksen kanssa hankitreeniä läheisellä urheilukentällä, jonka tasainen pohja oli turvallinen treenialusta. Palomen kanssa kävin koulu- ja estevalmennuksissa parin viikon välein. Juoksutin tammaa liinassa ja irti muutaman kerran viikossa, sillä Palome vaikutti olevan kaikkein tyytyväisimmillään liikkuessaan ilman ratsastajaa.

Palomen kanssa oli mukava tehdä hankitreeniä ja ratsastaa pelloilla, vaikka maastoilu oli muuten hankalaa. Palome ei pelännyt autoja tai muita asioita, mutta saattoi hermostua yllättäen. Laukkaaminen oli maastossa lähdes mahdotonta, sillä kierrosten kohotessa Palome saattoi singota äkkiarvaamatta sivulle. Pari kertaa ojanpohjalla riitti, ja pitkät reippaat maastoretket vaihtuivat kävelylenkkeihin. Tämä ei tarkoittanut pelkkään kentällä ratsastusta, sillä Saahkarlahden moninaiset pellot olivat käytettävissä heinänteon jälkeen aina seuraavaan kevääseen asti. Palome oli tyytyväinen saadessaan laukata puolipitkällä ohjalla keskellä isoa peltoa. Muilla tavoin Palomea oli vaikea saada rentoutumaan.

Toisen hevosen perässä maastoileminen olisi ollut helpompaa, mutta Ladyn lähdettyä sitä vaihtoehtoa ei enää ollut. En uskaltanut antaa Morrista muiden maastoiltavaksi, sillä Morris osasi olla erittäin vahva ja vauhdikas - erityisesti silloin, jos mukana oli muita hevosia. Morris ei olisi millään suostunut kulkemaan toisen hevosen perässä. 

Otteita treenikirjasta:

5.2.2004. Ensimmäinen kosketus islanninhevosiin. Aikainen aamuherätys heti kuudelta. Ajoin kotiin tekemään aamutallia. Palomella oli vapaapäivä. Morriksen kanssa kävin pitkän lenkin Kangaslammen vanhalla junaradalla. Yhdeksältä auton rattiin ja traikku perään. Ajoin Kuvansiin ja otin Outin islanninhevosen kyytiin. Suunta Laukaa, jossa vierähti loppupäivä. Olin takaisin kotona viiden jälkeen. Iltatalli seitsemältä ja takaisin kaupunkiin. 

7.2.2004. Tulin kotiin vasta päivällä. Ratsastin Morriksella reilun tunnin kentällä. Tehtiin paljon laukkatyöskentelyä, isoja ympyröitä ja suunnanvaihtoja. Hyvä korkea muoto löytyi ja Morris tuntui muutenkin miellyttävän kuuliaiselta. Toisin kuin Palome. Palomen kanssa menin kentällä puolisen tuntia, eikä hommasta tullut mitään. Lainatakseni Satun sanoja, Palome oli "aivan järkky". Kävin nukkumassa päikkärit Päikkärissä, ja palasin tekemään iltatallin puoli kasilta. Yhdeksän jälkeen ajoin Leppävirralle Virranpoikaan. Englanninkielen taidot olivat koetuksella, sillä jouduin pelaamaan koko illan sveitsiläisen jääkiekkojoukkueen kanssa. Olin takaisin Varkaudessa ennen neljää. 

8.2.2004. Kolmen tunnin yöunien jälkeen virkeänä tallille. Morris treenasi puomeja kentällä. Sitten lastasin Palomen (muistaakseni traileri piti ajaa ihan kiinni tallinoveen, jolloin lastaus onnistui ilman apuvoimia), ja ajoin Kimmon tallille valmennukseen. Palome ylitti kaikki odotukset, sillä tamma hyppäsi innokkaan varmasti ja tasaisesti kaikki edessä olevat tehtävät. Otin kotona päikkärit ja puhdistin varusteita iltatalliin asti.

20.2.2004. Kotona kahdeksalta. Tarhasin hevoset, jonka jälkeen käytin neljä seuraavaa tuntia opinnäytetyön oikolukemiseen. Ratsastin Morriksella tunnin kentällä erilaisia puomitehtäviä. Laukka oli muhkean ponnekasta ja poni oli muutenkin mainiolla tuulella. Käytiin pitkä loppukävelylenkki Rapulla. Juoksutin Palomea liinassa noin 40 min, ja tamma oli lopussa mukavan rento. Otin hevoset sisälle seitsemältä ja ajoin takaisin Päikkäriin. Pienet torkut ennen illan Oscarin työvuoroa. Vuoro alkoi klo 23.15. 

21.2.2004. Puolitoista tuntia unta takana ja vähemmän reippaana aamutalliin. Aamu alkoi Morriksen selässä. Kävimme pitkän ja rauhallisen maastolenkin rannan teillä. Tiet olivat hyvässä kunnossa ja sopivan lumisia. Reipas laukka viileässä säässä teki hyvää. Tein tallihommat ja yhdeksältä hyppäsin auton rattiin. Tätini, Teemu ja Teemun kaveri tulivat kyytiin kaupungista. Jätin pojat Kasurilaan ja ajoimme Irmelin kanssa Iisalmeen, Ladya katsomaan. Irmeli ajoi takaisin, sillä meinasin nukahtaa Kasurilan kahvipöytään. Viideltä pääsin nukkumaan, ja heräsin kahdeksan jälkeen. Tokkurainen olo jatkui iltavuoron alkuun asti. Aloitin Nekkarissa bläkkärillä ja jatkoin siitä Oscarin rulettiin. Onneksi äiti oli luvannut tehdä seuraavan päivän aamutallin. 

6.3.2004. Ensimmäistä kertaa hyppäsin Palomella metrin radan valmennuksessa. Huippufiilis!

Olin käynyt Palomen kanssa sinnikkäästi Satun kouluvalmennuksissa, vaikka kehittyminen oli yhä enemmän takaperoista. Mitä enemmän yritin, sitä enemmän Palome tappeli vastaan. Maaliskuussa kokeilin ensimmäistä kertaa gramaaneja, ja toki niillä oli helpompi pyytää tammaa alemmas, pyöreämpään muotoon. Se, oliko tuosta oikeasti mitään hyötyä, on sitten ihan toinen kysymys. Olisi ollut varmasti järkevämpää antaa Palomelle pitempi loma (ja uskoa entisen omistajan neuvoa). Hyppääminen oli sentään alkanut sujua totaalisia stoppeja paremmin, vaikka olin menettänyt itseluottamusta tamman yllättävistä kieltelyistä johtuen.

Heinä maistui huonosti, ja  Palome alkoi laihtua. Lisäsin ruokintaan greenlinea ja pellavaa sekä ohraa prixin ja öljyn lisäksi. En ennen enkä jälkeen ole koskaan antanut millekään hevoselle sellaista ruokamäärää, kuin mitä Palome sai kerta-annoksena yöksi. Pidin Palomea tempperamenttisena ja haastavana tammana pelkästään luonteen puolesta. Minulle ei tullut mielenkään, että ongelmat voisivat olla ainakin osaksi terveydellisiä. Palome sai molemmista ostotarkastuksista (sekä minulle tullessaan että minulta lähtiessäan) puhtaat paperit, enkä silloisella kokemuksellani osannut kyseenalaistaa arvioita. 

18.3.2004. Elina 20 vuotta. 

Morriksen kilpailukausi starttasi Kuvansin kansallisista maaliskuussa. Olin käynyt tekemässä muutaman hyppytreenin maneesissa helmikuun aikana, ja Morris oli intoa täynnä. Hyppäsimme 120cm luokan yhdellä pudotuksella. 130cm luokassa ratsastin alas kaksi puomia. Tulos oli kohtuullinen, sillä Morris oli tutussa maneesissa erityisen haastava ratsastettava. Katsomopääty oli ylitsepääsemättömän paha paikka. Jouduin hakemaan lähestymisiä tiukalla tiellä, sillä paikallaan laukkaaminen ja 180 asteen käännösyritykset toistuivat tismalleen samoissa paikoissa. Tämä koitui kohtaloksi näissäkin kisoissa, sillä kulmassa sijaitseva sarja oli liian vaikea paikka yhden askeleen lähestymisellä suoritettavaksi.

Seuraavana päivän kilpailin Palomella Kimmon tallin aluekilpailuissa. 80cm radalla Palome oli yllättävän rento. Tulokseksi kirjattiin nolla virhepistettä. 90cm radalla otin typerän kiellon radan pienimmälle pystylle. Olin kuitenkin tyytyväinen, sillä pääsimme maaliin molemmissa luokissa. Seuraavan viikon valmennuksessa Palome oli taas entisellään, eikä hyppääminen sujunut. 80cm rataharjoitus tuntui mahdottomalta.

Seuraavat kilpailut hyppäsin Palomen kanssa Satun tallilla huhtikuun alussa. Pienemmässä luokassa (80cm) otimme yhden puomin alas, ja isommassa luokassa (90cm) ohitimme yhden esteen. 11.4. järjestetyissä aluekisoissa ratsastin Palomen kanssa ensimmäisen sijoituksen 80cm luokan virheettömällä tuloksella. Ja jo tuttuun tapaan seuraavassa luokassa saimme virheen ohiratsastuksesta. Huhtikuun kolmannet kilpailut olivat 17.4. Kimmon tallilla, jossa nappasimme sinisen ruusukkeen 90cm luokasta. Tämä oli Todellinen Työvoitto, josta jaksoin iloita aina seuraaviin kilpailuihin asti!

25.4.2004 Kari Vepsän hevosenkäsittely -kurssi Kimmon tallin maneesissa.

Morriksen hallikilpailukausi jatkui maaliskuun viimeisenä viikonloppuna Siilinjärven kansallisissa. 120cm luokassa Morris kävi hyvin kuumana ja pudotimme kaksi puomia liiasta vauhdista johtuen. 130cm luokassa tahti oli rauhallisempi, ja vaikesta radasta huolimatta jatkoimme puhtaasti uusintaan. Ainoastaan Antti Jauhiainen oli meitä nopeampi, ja nappasimme sinisen ruusukkeen hallisarjan osakilpailusta! 

18.4. kilpailin Morriksella Laukaan pahamaineisessa maneesissa. Morris oli mielettömässä iskussa ja otimme ensimmäisen luokkavoiton kaikille avoimesta kansallisesta 120cm luokasta. 130cm radalla laukkasimme virheettä kohti viimeistä estettä. Tajusin pari askelta ennen hyppyä, että vauhtia on aivan liikaa eikä hyppypaikka osu ollenkaan radan isoimmalle okserille. Täysin voimin kiskomalla sain kerrottua Morrikselle, ettei tästä pidä nyt hypätä. Morris jarrutti, ja törmäsimme okseriin. Pupu meni pöksyyn, ja keskeytin kilpailun. Tämä kilpailu jäi harmittamaan minua pitkäksi aikaa (itseasiassa asia kaivelee minua vieläkin), sillä luovutin liian helpolla. Annoin pelon voittaa. Minun olisi pitänyt voittaa itseni ja hypätä suuren okserin yli maaliin. Morris ei vähästä säikähtänyt, eikä yksittäisen okserin ylittäminen olisi ollut rohkealle ruunalleni temppu eikä mikään. 

PALOMEN ENTINEN ELÄMÄ

Olin saanut yllättävää postia liittyen Palomeen. Seuran jäsensihteeri välitti minulle nuoren eestiläisen naisen kirjoittaman sähköpostiviestin. Nainen kysyi Palomen kuulumisia ja kertoi, että tamma oli ollut hänen ratsastettavanaan Eestissä toista vuotta. Jatkoimme kirjeenvaihtoa ja kerroin nykyisistä ongelmista. Nainen kirjoitti pitkän kirjeen, jossa kertoi, että Palome oli ollut nuorena lupaava estehevosen alku, ja kilpaillut hyvällä menestyksellä nuorten hevosten luokkia. Odotusarvo oli ollut kova, sillä Palomella tuntui olevan rajattomasti hyppykykyä ja sopivasti varovaisuutta. Kuusivuotias Palome oli myyty kilpahevoseksi, mutta sitten jotain oli sattunut. 

Pian kauppojen jälkeen Palome oli loukkaantunut pahoin kilparadalla, jonka jälkeen tamma oli jätetty pitkälle sairaslomalle. Palomen kilpaura Eestissä päättyi tähän. Kirjoittajan tietojen mukaan sairasloma venyi yli vuoteen. Jossain vaiheessa Palome oli päätynyt Oiva Pölösen kyytiin ja Suomeen. Tämän jälkeen nuori eestiläisnainen ei ollut enää kuullut Palomesta. Hän oli etsinyt tietoja Googlella, ja löytänyt Palomen nimen kilpailutuloksista. Tämän jälkeen nainen oli laittanut viestiä järjestäneen seuran yhteyshenkilölle ja pyytänyt toimittamaan viestin eteenpäin. Tämän tarinan todenperäisyyttä on vaikea todistaa, mutta tarina tukee minun käsitystäni ja selittää monia esteillä ilmenneitä ongelmia. 

Morriksen kilpailukausi jatkui Sorsasalon tutuissa äitienpäiväkilpailuissa. Hyppäsin puhtaasti 120cm luokan, ja otimme kaksi puomia alas 130cm radalla. En ottanut opiksi edellisen kevään ensimmäisistä ulkokisoista, vaan ratsastin taas ilman hanskoja. Ohjat hiersivät käteni verille.

Kauden ensimmäiset isot kansalliset hyppäsin Lahdessa 15.5. 120cm luokassa ratsastin puhtaan radan, mutta aika ei riittänyt sijoitukseen kovien nimien tähdittämässä tulosluettelossa. 130cm iso ja tekninen rata tuntui kävellessä mahdottomalta urakalta, mutta Morris taisteli hienosti radan maaliin yhdellä pudotuksella. Tämäkin pudotus johtui ratsastajan onnettomasta lähestymisestä leveälle ja pitkälle okserille.

Kilpailin Palomella toukokuun puolivälissä Varkauden urheiluratsastajien järjestämissä aluekilpailuissa. Starttasin ensimmäisen kerran 100cm luokassa, ja Palome oli omituisen kuuliainen. Hyppäsimme puhtaasti molemmat vaiheet ja sijoituimme luokassa toiseksi. Kesäkuun iltakisat palauttivat minut maan pinnalle. 100cm luokassa matka katkesi parin ensimmäisen esteen jälkeen. Samoissa kilpailuissa hyppäsin Satun tuntihevosella Zambesialla sijoituksen 100cm luokassa. Ikävä kyllä työt menivät pitkään jatkuvien iltakisojen päälle, ja jouduin jättämään 110cm luokan väliin. Kiltin ja tasaisen Zambesian selässä esteratsastus tuntui helpolta.

23.5. kilpailin Morriksen kanssa Jyväskylässä. Morris kävi taas hyvin kuumana, mutta ratsastimme silti sijoitukseen kohtuullisen siistillä ja puhtaalla 120cm luokan suorituksella. 130cm luokassa Morris kielsi sarjan b-osalle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Morris pysähtyi omaehtoisesti esteen eteen. Toisella yrityksellä Morris otti sarjaväliin kaksi askelta ja hyppäsi b-osan paikaltaan. Kestin juuri ja juuri hypyssä mukana. Ohjat valahtivat pitkiksi ja Morris säntäsi täysillä eteen. Matalat kisakentän aidat eivät pidätelleet hurjistunutta ruunaa, vaan syöksyimme täyttä vauhtia aitojen yli raviradalle. Tietysti tuloksena oli hylkäys luvattomasta radalta poistumisesta johtuen :D

En ollut kevään aikana huomannut ongelmia Morriksen liikkumisessa, mutta kielto sarjalle kertoi totuuden. Yleensä varovaiset alastulot esteeltä ja ongelmat sarjaesteillä (joissa hevosen on lähdettävä reippaasti eteen heti alastulossa) kertovat ongelmista etujalkoissa. Morriksen hyppyloma alkoi tästä. Kipulääkekuuri ja kävelyä, sillä jatkaisimme seuraavat viikot. 

Oma vointini oli heikentynyt huomaamatta jo pitemmän aikaa. Lopulta en jaksanut enää kävellä kotimäkeä ylös pysähtymättä lepäämään. Olin jatkuvasti väsynyt ja heikossa kunnossa, vaikka söin kohtuullisesti ja liikuin riittävän vähän (olen pienestä pitäen liikkunut ja urheillut paljon, ja tästä syystä joudun enemmänkin tarkkailemaan sitä, etten liiku liikaa). Verikokeen, luuydin-näytteen ja vatsan tähystyksen jälkeen diagnoosi oli melkein varma. Keliakia. Jatkaisin seuraavan vuoden uutta gluteenitonta ruokavaliota, jonka jälkeen diagnoosi varmistettaisiin tähystyksellä.

Kesäkuun alussa kävin minilomalla Tallinnassa ennen pääsykoeviikkoa. Hain opiskelemaan Varkauteen sekä liiketalouden että teknillisen puolen pariin. Tekniikka ennen liiketaloutta, siinä järjestyksessä merkitsin ammattikorkeakoulun opiskelupaikkatoiveet. En halunnut missään tapauksessa jäädä ilman opiskelupaikkaa. Olin miettinyt tulevaisuuttani edeltävän talven, ja halusin jäädä Varkauteen. Tämän perusteella valitsin myös opiskelusuunnan.

Tämän kesän hevoseni viettivät laitumelle niin, että liikutin hevoset aikaisin aamulla, ja loppupäivä oli varattu laiduntamista varten. Halusin varmistaa, että Morris saa levätä riittävästi ja tämän takia molemmat hevoset yöpyivät sisällä. Heinäkuu oli hyvin sateinen, joten järjestely oli erittäin sopiva. Päivät olivat kiireisiä, sillä olin mukana tilan töissä aamusta iltaan. Jatkoin myös pelinhoitajan hommia, eikä nukkumiseen jäänyt ylimääräistä aikaa.

Vaikka esteet sujuivat Palomen kanssa paremmin ja harjoittelimme 100 - 110cm korkeudella, ei muu ratsastaminen ollut yhtään sen helpompaa. Pari osaavampaa ratsastajaa kävi Palomen selässä (Kimmo mukaan lukien), eikä tamma vaikuttanut yhtään sen yhteistyöhaluisemmalta. Palomen liikutuksesta oli tullut kevään aikana rasite. Olin lisännyt liinassa ja irti juoksutuksen määrää kolmeen kertaan viikossa, sillä ratsastaminen tuntui liian työläältä. Jos annoin tamman mennä pitkällä ohjalla, kaikki meni hyvin. Jos yritin ottaa ohjat tuntumalle ja ratsastaa normaalisti pohkeella ohjaa vastaan, hommasta ei tullut yhtään mitään. Palome ei halunnut työskennellä kanssani. Olin valmis luovuttamaan. Olin ollut jo jonkin aikaa.

Väsäsin myynti-ilmoituksia paperille ja vein niitä lähitallien ilmoitustauluille. Lähetin ilmoituksia kirjekavereilleni ja pyysin heitä viemään A4-kokoiset paperit omille lähitalleilleen. Laitoin myynti-ilmoituksia myös Keltaiseen Pörssiin ja silloiseen ainoaan kohtuullisen suosittuun hevosten nettimyyntisivustoon. Lähetin myös muutamalle kokeilijalle postissa VHS-kasetin, johon olin nauhoittanut Palomen valmennuksia ja kilpailuja. Juhannuksen jälkeen kokeilijoita kävi viikoittain. Ostaja löytyi Keltaisen Pörssin kautta. Vein Palomen uuteen kotiin Mikkeliin 1.8.2004. Prestigen estesatula jäi minulle.

Palome on yksi niitä harvoja hevosia, jota muistelen harmin ja epäonnistumisen sekaisin tuntein. Palome oli kaikkea muuta kuin minulle sopiva hevonen, eikä tuon aikainen ymmärrykseni riittänyt viheltämään peliä poikki. Hakkasin päätä seinään aivan turhaan aivan liian pitkään. Siitä oli hyötyä kaikkein vähiten itselleni. Ystäväni kysyi kerran, minkä hevosen valitsisin, jos voisin aloittaa alusta ja tehdä kaiken uudestaan. Siihen kysymykseen oli helppo vastata. Tärkeät Palomelta saadut opetukset olen ymmärtänyt vasta vuosia myöhemmin.

Palome toimi paremmin nuorten tyttöjen ratsuna. Kevyt käyttö ja perheen lemmikin rooli sopivat tammalle erinomaisesti. Palome jatkoi kilpailemista esteiden parissa ja kävi napsimassa satunnaisesti pikkuluokkien voittoja (tosin tutun vaihtelevalla menestyksellä). Kipan tietojen mukaan Palome on vieläkin saman perheen omistuksessa, nyt 22-vuotiaana eläkeläisenä. Kävin katsomassa entistä hevostani Mikkelissä kahdesti syksyn 2004 aikana, mutta sen jälkeen en ole ollut yhteydessä uusiin omistajiin.

Kuvia Palomesta vuosina 2004 - 2013 Sukupostissa.

Seuraavana päivänä kävin hakemassa naapurin Karilta uuden hevosen Morriksen kaveriksi. 17-vuotias suomenhevosruuna Ulari oli kiltti ja rauhallinen tapaus. Olen kirjoittanut treenivihkoon: "jos Ukko olisi ollut nuorempi, olisin voinut ostaa sen itselleni". Sen verran hyväluonteinen ja mutkaton käsiteltävä tämä suomenhevosherra oli.  

Olin saanut Savonia ammattikorkeakoulun tekniikan puolelta hyväksymiskirjeen, ja aloittaisin tuotantotalouden opinnot syyskuun ensimmäisenä päivänä. Opiskelu vaatisi enemmän aikaa, enkä ehtisi treenata kahta hevosta täysipainotteisesti töiden ohella. Saatoin kyllä käydä elokuun puolivälissä Pölösen valinnassa koeratsastamassa raakoja nuoria hevosia, mutta tällä kertaa palasin tyhjän trailerin kanssa ..

ARIZONA

Arizzona oli hevonen, jonka olisin ostanut milloin tahansa. Tämä oli kuitenkin niitä hevosia, jotka eivät tule myyntiin, ja, joita ei myydä eteenpäin. Olin tutustunut Arizzonan omistajaan kilpailuissa. Kiersimme samalla alueella samoja kilpailuja, ja ihailin moneen otteeseen kaunista ja innokkaan varovaisesti hyppäävää tammaa. Arizzona oli nopea ja tarkkajalkainen kilpahevonen, jonka voittaminen oli vaikeaa. Helposti säädettävä ja hyvin etenevä laukka siivitti ratsukon useimpien kilpailujen palkintosijoille.

Morris ja Arizzona matkasivat useamman kerran kilpailuihin yhdessä. Isä kuljetti meidät Morriksen kanssa Leppävirralle, josta jatkoimma matkaa Sannan kyydissä Tahkolle, Iisalmeen ja Kiuruvedelle. Olimme palaamassa Nilsiän kilpailuista, kun keskustelu kääntyi vieraiden hevosten ratsastamiseen. Totesin ylpeästi, että pystyn hyppäämään hevosella kuin hevosella metrin radan, mikäli hevonen on metrin tasolla. Tämä ylimielinen lausahdus nosti minut Arizzonan selkään, ja pääsin kilpailemaan tammalla muutaman kerran Kimmon tallin aluekilpailuissa 90 - 100 cm luokissa, toki sijoittuen.

Arizzonan omistajalla oli muitakin hevosia. Olin lainannut häneltä aikaisemmin nuorta suomenhevosvarsaa, ja tällä kertaa sain lainaksi hienon Arizzonan. Tämä upea omanarvontuntoinen tamma oli älykäs ja reippaan energinen. Olin jo aikaa sitten ihastunut Arizzonaan, ja seuraavat viikot kuluivat liian nopeasti. Ratsastaminen oli vaivattoman helppoa, vaikka vauhti kiihtyi helposti ja huomaamatta. Arizzona oli perusratsastettu taitavasti, ja päivittäinen ratsastaminen oli erityisen miellyttävää.

Omistaja kävi moikkaamassa Arizzonaa muutaman kerran, ja kävimme yhdessä maastoilemassa. 1.9. Arizzona palasi omaan kotiin, ja kävin hakemassa jo tutuksi tulleen Nelli -tamman (Nevelebings) Kuvansista Morriksen uudeksi seuraneidiksi. Maija tarvitsi Nellille uuden paikan, sillä Taunon tarjoama puolihoito ei muualla suoritettavien opiskelujen takia ollut enää vaihtoehto. Perin Nellistä pientä tallivuokraa ja laskutin kengitykset ja muut pakolliset kulut omistajalta jouluun asti, jolloin teimme omistajanvaihdospaperit. Raha ei vaihtanut omistajaa. 1.1.2005 Nelli siirtyi minun omistukseeni. Nellin vanha hankosidevamma oli oirehtinut jo aikaisemmin ja Nelli oli ollut hyvin kevyellä liikutuksella viimeisen vuoden. Liikutin Nelliä kevyesti muutaman kerran viikossa.

Otteita treenivihkosta:

9.9.2004. Pinnasin ruotsin tunneilta ja kulutin aamun tallilla. Kävin Morriksen kanssa pitkän rauhallisen maastolenkin vanhalla tiellä, jonka jälkeen siivosin tallin. Olin koulussa kymmenestä viiteen, jonka jälkeen kävin ratsastamassa Nellin. Teimme töitä kentällä puolisen tuntia, ja alku oli tunnustelua. En tiedä, milloin Nellillä on viimeksi ratsastettu. Iltatallin jälkeen kävin vaihtamassa vaatteet Päikkärissä ja jatkoin matkaa Rammariin. 

17.9.2004. Kävin aamulla matikan tunneilla, vaikka anti oli olematon. Sitten nopeasti kotiin ja Morriksen kanssa kenttätreeniin. Laukkailtiin puolisen tuntia eri tempoilla kentällä ja käveltiin lyhyt maasto. Vein hevoset laitumelle, ja ajoin takaisin kouluun. Neljän jälkeen ajoin taas tallille ja vaihdoin autoa. Kävin hakemassa Heinävedeltä heinäkuorman, jonka jälkeen tein tallihommat ja otin hevoset sisälle. Illaksi ajoin Leppävirralle töihin. 

25.9.2004. Nukuin harvinaisen pitkään. Olin kotona vasta puolilta päivin. Tallihommien jälkeen pakkasin Morriksen traikkuun ja kävimme hakemassa lähikisoista 110cm luokan kakkospalkinnon. Mutaisten kisatavaroiden puhdistamiseen meni aikaa, ja otin hevoset sisälle aikaisemmin. Pitkästä aikaa pääsin töihin Rokkariin. Yö meni nopeasti, sillä tuttuja oli liikkeellä paljon. Pöyrähdin vielä Oscarissa tauottajana. 

24.10.2004. Kiireinen yö takana, muutaman tunnin yöunet ja aikainen herätys. Tallille ennen kahdeksaa ja siivoilemaan. Pakkasin Morriksen traileriin ja ajoin Mikkeliin, Rokkalan tallin kansallisiin estekisoihin. Tällä kertaa olin matkassa yksin. Jännitin etukäteen, miten selviän. 110cm uusinta oli nopea, mutta harmittavasti yksi pudotus vei sijoituksen. Samoin kävi 120cm luokassa. Maneesi tuntui ahtaalta. Olin kotona neljän jälkeen, ja sinnittelin hereillä iltatalliin asti.

Koulupäivät olivat pitkiä, vaikka opiskelu tuntui helpolta. Insinööriopiskelijoiden illanvietot jäivät osaltani lyhyeen, sillä olin töissä poikkeuksetta kaikki viikonloput. Ei se minua haitannut. Jos pääsin esimerkiksi Nekkarista kahdelta (klo 01.45), pystyin huoletta vaihtamaan vaatteet baarin naistenhuoneessa ja jatkamaan matkaa suoraan Kinoon. Suhteellisen helppo työ ja hyvä palkka houkuttelivat ahnehtimaan työvuoroja, ja jouduin useampaan kertaan laskemaan opintotukeen liittyviä tulorajoja. Tilille säännöllisesti ilmestyvä korvaus menetetystä vapaa-ajasta oli oivallinen motivaation lähde.

Nyt kun selaan vuoden 2004 kalenteria syksyn osalta, ei siinä ole tyhjiä aikoja. Olen sahannut Varkaus - Saahkari - Varkaus - Saahkari - väliä useamman kerran joka päivä, ja välillä yölläkin. Täyteen ahdetun viikko-ohjelman lisäksi olin alkanut liikkua tavoitteellisemmin. Juoksulenkit ja pitkät kuntopyörälenkit täyttivät illan vapaat tunnit.

Hevoskertomus päättyy tällä kertaa tähän, vuoden 2004 - 2005 vaihteeseen. Jatkan hevoset - tarinaa myöhemmin toiselle sivulle, sillä haluan esitellä teille vielä monta muuta ihanaa ja vähemmän ihanaa hevosystävääni.